Vastuunkanto & vanhemmuus – katoava kansanperinne?

Eilen osallistuin Kauppakamarien ja Taloudellisen Tiedotustoimiston vaalikiertueelle “Tykkää hyvinvoinnista!”. Kiertueella nostetaan esiin asiaa erityisesti taloudesta, nuorista ja heidän hyvinvoinnistaan.

Puheenvuoroissa sivuttiin työelämän ja koulutuksen murrosta, vastuullisuutta liiketoiminnassa sekä sukupuolten tasa-arvoa. Päällimäisenä ajatuksena – tai pitäisikö sanoa tunteena – jäi päähäni pyörimään vanhemmuuden rooli. Koen yhteiskuntamme hukanneen vanhemmuuden roolin ja vastuun. Tai korjaan – koen vanhempien hukanneen vanhemmuutensa ja vastuunsa. En tiedä, mikä yhteiskunnassamme on mennyt rikki ja missä kohtaa hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt itselleen karhunpalveluksen.

Meillä on asiat mukama niin pirun huonosti, että pahoinvointi sen kuin lisääntyy. Nuoret ovat erityisen hukassa, vanhukset laitostetaan ja työelämä on muka niin hektistä ja heikosti palkattua, että harva selviää täyspäisenä viikosta toiseen.

Samaan aikaan meillä on enemmän taloudellisia mahdollisuuksia kuin koskaan aikaisemmin. Maailma alkaa kännykän ruudulta. Mikä meitä siis traumatisoi? Oma näkemykseni on, että vastuun ja yhteisöllisyyden puute. Uskon, että meillä on kaikilla samanlaiset mahdollisuudet onnistua elämässämme, jos vain saamme edes jonkinlaisen vastuunkannon mallin kotoamme. Jos meihin uskotaan ja luotetaan – sekä annetaan mahdollisuus yrittää ja epäonnistua – sillä samalla annetaan myös mahdollisuus onnistua. Velttous ja tekemättömyys synnyttävät uskonpuutetta. Uskonpuutteessa etsimme ulkopuolelta syitä omaan epätyydyttävään tilaamme, vaikka tosiasiassa meillä on kaikilla avaimet onneen omissa käsissämme. Onni ei tarkoita kylän komeinta autoa tai paksuinta lompsaa, vaan sisäistä rauhaa, tyytyväisyyttä omaan elämäämme, kokemusta merkityksellisyydestä ja siitä, että olemme itse ohjaksissa.

Elämässä tulee aina tilanteita, jotka ovat epäoikeudenmukaisia tai vaikeuksia, jotka saapuvat pyytämättä ja yllättäen. Vaihtoehtoina on jäädä tuleen makaamaan ja etsimään syyllisiä tai nousta, hyväksyä tilanne ja elää tilanteen vaatimalla tavalla, sopeuttaa omat suunnitelmansa.

Muutamia kysymyksiä:

  • Kenen vastuulla on lasten & nuorten sosiaalisen median käyttö?
  • Kenen vastuulla on opettaa lapsille ja nuorille työelämätaitoja, kuten tervehtiminen, työaikojen noudattaminen, ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan, sosiaalisten tilanteiden taidot?
  • Kenen vastuulla on opettaa, että sääntöjä ja lakeja on kunnioitettava?
    Kenen vastuulla on opettaa, että sääntöjen, lakien ja sopimusten rikkomisesta on seurauksia?
  • Kenen vastuulla on opettaa kunnioittava käytös kaikkia kanssaihmisiä kohtaan?
  • Kenen vastuulla on opettaa lapselle, että vastoinkäymiset eivät kerro ihmisen arvosta ihmisenä?
  • Kenen vastuulla on opettaa, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja vaikka emme olisi samaa mieltä, tulee kaikkia kunnioittaa?
  • Kenen vastuulla on opettaa, että kukaan ihminen ei ole täydellinen, vaan arvokas ja rakastettava juuri sellaisena kuin on, eikä tekojensa tähden?

Jos meillä yhteiskunnassa vanhemmuus olisi raiteillaan, olisi moni muukin asia paremmalla tolalla.

Luottamuksesta, Keski-Suomesta, yrittäjyydestä ja kasvusta


Sanotaan, että aikaamme ja päätöksentekoamme vaivaa historiattomuus, emmekä muista päätöksenteossa tai arvioinnessa katsoa muutamaa vuotta kauemmas. Sen vuoksi haluan kuvata keskisuomalaisen yrittäjyyden ja yhteistyön kehittymistä, tosin täysin omasta, subjektiivisesta, näkökulmastani. Haluan kertoa, mistä minusta keskisuomalaisesssa yhteistyössä on kyse – ja keitä meidän on siitä kiittäminen.

Viime perjantaina (18.1.) oli Kasvu Open -ilmiön ilta. Kasvu Openin joukkue oli järjestänyt iloisen juhlatilaisuuden, jossa juhlittiin syksyllä myönnettyjä palkintoja (Tasavallan Presidentin myöntämä kansainvälityspalkinto ja European Entreprise Promotion Award), mutta ennen kaikkea illassa oli kyse Kasvu Openin voimakaksikon, toimitusjohtaja Uljas Valkeisen ja tuomariston puheenjohtajan Seppo Sneckin lämminhenkisistä läksiäisistä, kun herrat siirtyvät Kasvu Openista “eläkkeelle”.

Itse näen Kasvu Openin keskisuomalaisen yhteistyön ja luottamuksellisuuden evoluutiona ja jatkumona sille yrittämisen ja yritteliäisyyden liekittämiselle, joka sai alkunsa Y4-hankkeena vuoden 2004-2005 tienoilla. (Välihuomiona mainittakoon, että itse paluumuutin Keuruulle 2010 ja olin aivan pihalla Keski-Suomen kuvioista). Itse kuulin Y4-hankkeesta osallistuessani Yritysten Taitava Keski-Suomi -hankkeeseen, niin asiakkaana kuin ohjausryhmänkin jäsenenä vuonna 2010.

Kun 2010 aloin aktiivisesti verkostoitumaan keskisuomalaiseen yrityselämään, osallistuin niin Keurusseudun yritttäjien, Keski-Suomen Yrittäjien ja Kauppakamarinkin toimintaan. Kuuntelin tarkalla korvalla, missä meillä Keski-Suomessa mennään ja opin paljon. Olen saanut tavata ja kuunnella intohimoisia yrittäjiä, jotka sydämessään tuntevat, järjellään tietävät sekä toiminnallaan osoittavat yrittäjyyden voimaa, intohimoa ja mahdollisuuksia hyvinvoinnin rakentajina. Y4-hankekin vaatii aikanaan rohkeutta, uskoa ja luottamusta syntyäkseen ja menestyäkseen. Olen kuullut lukuisia tarinoita, joissa on mainittu niin teollisuusneuvos Jorma Nokkala kuin yrittäjäneuvos Kyösti Saarimäkikin henkilöinä, jotka todellakin halusivat vahvistaa yrittäjyyttä Keski-Suomessa.

Voittoisaa Y4-toimintamallia seurasi Yritysten Taitava Keski-Suomi -hanke. Vuonna 2008 alkanut talouden romahdus kirkasti tarpeen yritysten kehittämiseksi uudenlaisella otteella. Keski-Suomen kauppakamari ja Keski-Suomen Yrittäjät kokosivat voimansa julkisten toimijoiden kanssa ja EU-rahoituksen avulla palkattiin osaamispäälliköitä, jotka matkasivat vuosien ajan ympäri Keski-Suomea sparraten yrityksiä kasvun ja kehittymisen haasteissa. Noihin osaamispäälliköihin lukeutuvat mm Sanna-Mari Hynninen, Keski-Suomen Yrittäjien nykyinen toimitusjohtaja, sekä Kasvun Roihu Oy:n perustaneet Matti Härkönen ja Nina Rautiainen. Kasvun Roihun intohimoa on kiittäminen myös Kasvu Openin kehityskaaresta. Vuoden alustahan Nina on aloittanut Hippos2020-hankkeen projektipäällikkönä.

Kasvu Openissa toteutettava toimintamalli sparrauksesta on syntynyt Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa, jota kauppakorkeakoulu ja kauppakamari yhdessä pilotoivat ja kehittivät. Kun malli oli saatu toimivaksi ja Kasvu Open -sparrauskilpailu kasvoi koko Suomen laajuiseksi kilpailuksi, synnytti Keski-Suomen Kauppakamari voittoa tuottamaton Kasvu Open Oy:n yhdessä kumppaneidensa kanssa.

Kasvu Openin juuret ovat siis syvällä keskisuomalaisessa tahdossa kasvaa, kehittyä ja edistää yrittäjyyttä.

Y4-termein:


“yrittäjyys ylös yhteiskunnassa yhteistyöllä”

Kasvu Openin menestys on siis vahvaa jatkumoa yrittäjyyden eteen Keski-Suomessa tehdylle työlle, joka on kasvanut kehittämään koko Suomea.

Olen pohtinut niitä syitä, minkä vuoksi tämän kaltainen yhteistyö on kehittynyt. Uskon siihen olevan syynä: tahdon, uskon, rohkeuden ja luottamuksellisuuden. On vaadittu henkilöitä, joilla on riittävä tahto muuttavaan voimaan. Henkilöitä, kuten Jorma Nokkala. On vaadittu keskinäistä uskoa ja rohkeutta lähteä mukaan. Ja on haluttu edistää koko maakunnan yhteistä hyvää. Aluksi sitä vaadittiin Y4-toimintaan, sitten YTKS:een, sitten Kasvu Openiin. Kyösti Saarimäki ja Tuulikirsikka Pirttiaho yrittäjien piireissä. Kauppakamarissa Uljas Valkeinen ei ole kaihtanut haasteita, vaan on kerta toisensa jälkeen pistänyt uransa likoon uskomansa asian puolesta. Seppo Sneck ja usea muu keskisuomalainen sijoittaja on laittanut aikansa, osaamisensa, verkostonsa ja kasvonsa peliin mukaan. Matti ja Nina: intohimoa, uskallusta ja yrittäjyyden riskit.

Keskeistä on mielestäni ymmärtää ja muistaa, etteivät mitkään kehityshankkeet synny tyhjiössä. Ne vaativat aina luottamuksellisia verkostoja. Kun teemme yhdessä töitä ja vahvistamme luottamuksellisuutta yhteyksissämme, luomme myös mahdollisuuksia poikkeuksille kokeiluille ja tavoitteille. Luottamukselliset verkostot ovat pääomaa, jota vaikea mitata, arvioida tai arvottaa – ja samalla se on kuitenkin useimmiten edellytys menestykselle.

Meillä on Keski-Suomessa ollut etuoikeus saada nauttia näiden rohkeiden (ja monien muiden ekosysteemissä mukana olevien) ihmisten panostuksesta Keski-Suomen eteen. Toivon vain, että näemme ja muistamme koko polun, sillä se on kuvaus määrätietoisesta työstä Keski-Suomen ja yrittäjyyden eteen, jotta meillä olisi Suomen yrittäjyyspääkaupunki ja todellinen kasvun maakunta. Koska kasvu kuuluu kaikille.

Kiitos siis tähän asti Nokkalan Jorma, Saarimäen Kyösti, Uljas Egyptiläinen, Sneppo, The Wind, Sanna-Mari, Roihutartar ja Härkös-Matti. Matka jatkuu, sillä tekemistä riittää!

Synnytystalkoot?

Syntyvyyden lasku huolettaa meitä kaikkia. Kai? Ainakin se huolettaa hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjasta kiinnostuneita.
Miten lisäämme syntyvyyttä? Vai pitääkö syntyvyyttä lisätä?
Globaalistikin syntyvyys on laskussa, mutta alueelliset erot ovat huomattavia.

Naisena, synnytysikäisenä ja lapsettomana, koen yhteiskunnallisen keskustelun hieman ahdistavana, painostavana ja monilta osin melko syyttävänäkin. Lapsiensaaminen ja perhesuunnittelu ovat erittäin henkilökohtaisia ja yksityisiä asioita, joiden valinnanvapauden eteen on tehty vuosikymmeniä (tai vuosisatoja) töitä. Tämä ei vain tunnu keskusteluissa nousevan esiin. Väestöliitto on kuitenkin pyrkinyt muistuttamaan, että lisääntymisoikeudet ovat ihmisoikeuksia, joiden toteuminen on merkittävä saavutus yhteiskuntajärjestelmässä. YK:n Kestävän kehityksen Agenda 2030 tavoite 5.6 Sukupuolten tasa-arvosta määrittää lisääntymisoikeuksia: Taata yhtäläiset mahdollisuudet seksuaali- ja lisääntymisterveyteen sekä lisääntymisoikeudet kansainvälisen väestö- ja kehityskonferenssin toimintaohjelman ja Pekingin toimintaohjelman sekä niiden arviointikonferenssien päätösasiakirjojen mukaisesti sovitulla tavalla.

Keskustelussa ääneen pääsevät kaikki eri elämän osa-alueiden äänitorvet, joiden keskeinen viesti on, että kolmekymppinen nainen on “unohtanut” tehdä lapsia. En ole tavannut yhtäkään länsimaalaista yli 20-vuotiasta naista elämässäni, joka ei olisi tietoinen biologisista tosiasioista lapsienhankinnan suhteen. Kukaan ei unohdu uraputkeen, opiskelijaelämään tai intohimoiseen harrastamiseen, niin, ettei muistaisi lastenhankintaa. Sen sijaan tiedän paljon naisia, joilla on takanaan epäonnistuneita parisuhteita, jotka ovat päättyneet lapsettomina parhaassa hedelmällisyysiässä. Syitä lapsettomuuteen on lukuisia. Kumppania ei löydy, erot ovat traumatisoineet ja usko parisuhteisiin on koetuksella, kumppanin kanssa elämäntilanteet eroavat vaikkapa ikäeron vuoksi, raskaudet keskeytyvät, työelämässä etsitään vakautta, oma tai kumppanin terveystilanne on haastava, ympäristön tila ahdistaa. Vain muutamia syitä mainitakseni. Olen itsekin eronnut 32-vuotiaana avioliitosta. Ei siinä tarvitse Einstein olla ymmärtääkseen, että lapsiluku tulee kohdallani jäämään lähes 100 % varmuudella alle kolmeen, todennäköisen lapsiluvun ollessa 0-2 välillä. Nyt 38-vuotiaana tuo luku on edelleen nolla.

Mielestäni meidän pitäisi hyväksyä naisten asemassa tapahtunut muutos:

1) valinnanvapaus ja lisääntymisoikeudet tarkoittavat myös valittua lapsettomuutta
2) lastenhankinnan keski-ikä on noussut

Voimme tukea heitä, jotka ovat valinnan tehneet lapsienhankinnasta, mutta samaan aikaan meidän tulee olla ylpeitä myös siitä, että suomalainen nainen on useimmiten siinä onnekkaassa asemassa, että hänellä on valinnanvapaus ja häneen on ladattu muitakin odotusarvoisia rooleja kuin äitiys.


Kaivoslaki kuumentaa tunteet

Tämän päivän Kaupppalehden (ti 8.1.2019) pääkirjoituksessa otetaan kantaa kaivoslakiin. Viime päivinä mediassa velloneista kirjoituksista ja kannanotoista on jäänyt mielikuva, että laki mahdollistaa Suomen maaperän rikkauksien ryöstämisen. Aihe itselleni hankala ja olen yrittänyt malttaa asian tiimoilta mieleni ja saada selvyyttä, missä on prosessin heikoin lenkki.

On selvää, että tarvitsemme jalometalleja, mikäli jatkossakin aiomme käyttää vaikkapa akkuja vaativia laitteita. Itse ajelen hybridillä, joten olisi hurskatelua väittää muuta. Tähän mennessä olemme suurelta osin ulkoistaneet omien kulutustottumustemme ympäristövaikutukset kolmansiin maihin, kuten Kongon demokraattiseen tasavaltaan.
(MT 21.2.2018).

Kauppalehden pääkirjoitus muistuttaa myös, että kaivosteollisuuden liikevaihto Suomessa on pari miljardia euroa ja suorat työllisyysvaikutukset ovat 5500 henkeä, epäsuorat n. 13 000 henkeä. Kaivosteollisuudella on merkitystä jopa kaltaiselleni huopakauppiaalle.

Mikä kaivoslaissa ja lupakäytänteissä sitten mättää? Lähtökohtainen ongelma on tietysti liiketoiminnan määräaikaisuus. Luonnonvarat ehtyvät muutamissa vuosikymmenissä, mutta ne jättävät jälkeensä tuhon, josta luonto ei kykene palautumaan, eikä ihminen luontoa ennallistamaan. Luonnon kannalta ei tosin liene merkitystä, onko tasapainoa ravisuttava muutos kaivamalla tyhjentämistä vai rakennuksia, teitä, viemäriverkostoja tai muuta ihmisen rakentamaa infraa. Meille ihmiselle ero on tietysti merkittävä.

Olen hyvin huolestuneena suorannut ja kuunnellut “valtaajien” lobbausta virkamiesten ja päättäjien suuntaan. Olen kuullut kokemuksia niin Ylläksen kuin Kuusamonkin alueen toiminnasta – ja nämä käytännöt osoittavat melkoista röyhkeyttä ja kunnioittamattomuutta paikallisidentiteetille. On päivänselvää, että etenkin keskeisillä matkailu- ja luontokohdealueilla kaivosteollisuus on uhka, jossa vastakkain ovat kotiseudun ainutkertaisuus, matkailun tulevaisuus ja kertakäyttöinen teollisuus, näin kärjistäen. Kaivosteollisuus ei ole ainoa elinkeino, jossa on potentiaalia. Näillä mainituilla pohjoisen ja Koillismaan alueilla matkailun potentiaali on kiistaton, mutta se pohjautuu puhtaaseen luontoon.

Järkytys oli monelle myös varmasti suuri, kun Oriveden kaivoksen jäteongelma levittäyi otsikoihin ja asenne nykyomistajalla oli “ne oli jo siellä, kun me ostettiin tämä”. Kovaa on peli, kun on varaa jättää jäljet siivoamatta. Olenhan itsekin ostanut vanhan teollisuuskiinteistön, mutta olen kyllä ymmärtänyt ostaneeni sen ihan menneine rasitteineen.

Tarvitaanko kaivosteollisuutta? Tarvitaan. Pitääkö kaivoslakia siis päivittää? Pitää. Otan tämän vielä tarkempaan tarkasteluun toisessa kirjoituksessa. Varmuudella voin jo tässä vaiheessa sanoa, että toimintamalleja ja asenteita tulee päivittää. Avoimuutta on lisättävä luonnonvarojen hyödyntämiseksi tehdyistä suunnitelmista. Viisautta on myöntää tehtyjen päätösten ei-toivovut seuraukset. Rohkeutta on muuttaa suuntaa.

Miksi eduskuntaan?

Keski-Suomen maaseutu tarvitsee modernin äänenkannattajan eduskuntaan.

Haluan olla viemässä näkemystä ja ymmärrystä päätöksentekoon maaseutukaupunkien elinvoimaisuuden edellytyksistä, yrittäyyden monimuotoisuudesta ja varmistaa, että kasvun ja kehittymisen mahdollisuudet toteutuvat myös kaupunkikeskusten ulkopuolella.

Minulle on tärkeää turvata yrittäjyyden ja terveen kilpailun toteutumista yhteiskunnassamme. Näen myös sukupuolien tasa-arvon tärkeänä arvona. Sukupuolten tasa-arvon toteutuminen Suomessa 2020-luvulla tarvitsee mm. naisille ehjempiä uria työmarkkinoilla ja nuorille miehille opiskelu- ja työpaikkoja, merkityksellisyyttä elämään.

Paluumuuttoni jälkeen 2010 olen tarkkaillut keskisuomalaista elämää ja osallistunut aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen vahvan maakuntakeskuksen kannattaja, vaikkakin näen selvän tarpeen edustuksellisuudelle, jossa nähdään koko maakunnan etu ja myös tasavertainen kohtelu arvokkaaksi. Vaikka se joskus tarkoittaisikin suurimman edunsaajan näennäistä myöntymistä pienempään osaan kakusta. Ilman myönntyksiä on kasvava riski ajautua vastakkainasetteluun, jossa jokainen nurkka pitää kiinni omistaan.

Sen vuoksi tarvitsemme eduskuntaan kaltaiseni rohkean kansanedustajan, jonka intohimona on Keski-Suomi.


Emilia_Eduskuntaan