Kestävä kehitys – jäätävä menestys! osa 1

Varastan tämän sanaparin hyvältä nuorkauppakamariystävältäni, se kuvaa mielestäni oivalla tavalla ajan henkeä. Lehdet kirkuvat ilmastokriisiä ja komentoa “jotain täytyy tehdä”. Itse elän kuplassa, joita asioita tehdään jo.

Olen viimeisen parin vuoden aikana innostanut ja motivoinut nuorkauppakamarilaisia huomioimaan kestävän kehityksen tavoitteet (YK:n Agenda 2030) ja niiden mahdollisuudet liiketoimintaan. Kyse on pitkälti jo olemassa olevista ilmiöistä ja tapahtumista, mutta jostain syystä media ja tietyt puolueet haluvat luoda mielikuvaa, että mitään ei asian eteen jo tapahtuisi.

Tämän hallituskauden aikana on mm luotu Sitoumus2050 -portaali, joka tarjoaa niin tietoa kuin työkalujakin, joilla jokainen yksilö ja yhteisö voi seurata ja luoda itselleen tavoitteita kestävän tulevaisuuden eteen. Sitra on viimeisten vuosien aikana tuottanut tietoa niin kiertotalouden liiketoimintapotentiaalista kuin käynnistänyt erilaisia ohjelmia mm kiertotalouden hyödyntämiseen eri liiketoimintasektoreilla. Puunjalostusteollisuus laitevalmistajineen on vuosikymmenten ajan innovoinut uusiutuvista raaka-aineista niin uusia kuidunjalostusmenetelmiä, pakkaustehokkuutta parantavia ratkaisuja, muovia korvaavia materiaaleja kuin pyrkinyt tehostamaan kaikkia materiaalivirtoja ja löytämään sivuvirroille uutta liiketoimintaa. Liiketoiminnan on oltava kestävää, jotta sillä olisi tulevaisuutta.
Esimerkkinä vaikkapa Valmet:



Neste Oyj on panostanut uusiutuvien biopolttoaineiden kehitykseen ja vastuullisuuteen.


Fortum panostanut esimerkiksi energiatehokkuuden nostamiseen, biovoimalaitoksiin ja jätteenlajitteluun ja materiaalien uudelleen hyödyntämiseen.



Markkinoilta löytyy lukuisia innovatiivisia yrityksiä, jotka ovat ottaneet riskiä löytääkseen uusia, kestäviä ratkaisuja vaikkapa ruuantuotantoon. Hyönteisfarmarit, satokausiajattelu, hävikkiruokaravintolat, hiilinautraalit maatilat – kaikki esimerkkejä kestävästä, ilmastotietoisesta liiketoiminnasta.

Missä on sitten varaa parantaa?
Julkinen sektori laahaa pahasti perässä. Jos valtionhallinto onkin pyrkinyt edistämään yksityisen sektorin ilmastotekoja, on sillä vielä pitkä matka omassa toiminnassaan.

Kunnissa ilmastoteot ja kestävän kehityksen tavotteiden saavuttaminen on siirretty muiden vastuulle. Ainakin siltä minusta kuntapäättäjä ja keskustelua seuraavana tuntuu. Kaikki on niin vaikeaa ja mihinkään muutokseen on mahdoton sitoutua. Infraa rakennetaan samalla kaavalla kuin aina ennenkin, eikä kaavoituksellakaan kantaa uskalleta ottaa. Katse on suunnattu kuluvaan budjettikauteen tulevaisuuden sijaan. Rahaa kuntasektori Suomessa sijoittanut jätteenpolttoon. Äärettömän lyhytnäköistä ja EU:n jätehierarkia iskee vielä kunnallisia polttolaitoksia sormille.

Julkisella sektorilla on edelleen varaa sijoittaa seiniin ja rakennuksiin, joiden käyttöaste on 50 % luokkaa. Kuinka monta betonista koulutussektorin rakennusta meillä seisoo tyhjänpanttina puolet vuorokaudesta ja kesäkuukaudet? Perusteena on tietysti yksikkökustannukset, jotka osataan jollakin maagisella kaavalla laskea aina kannattavammiksi, mitä isompiin yksiköihin siirrytään. Emme vain ole kyenneet uudistamaan omaa toimintaamme, emme koulutustamme tai toimintatapojamme.

Iso osa viranhaltijoista puristaa edelleen henkilökohtaisen koppikonttorinsa ovenkarmeja, raameja, joista yksityinen sektori on pyrkinyt aktiivisesti eroon viimeiset 20 vuotta. Koska jokainen neliö maksaa. Se maksaa euroja rakentamiseen, ylläpitämiseen ja jokaisella eurolla on myös hiilijalanjälkensä.

Kokouskäytännöt edellyttävät kahvia ja kättelykierroksia, vaikka iso osa tapaamisesta voitaisiin hoitaa digitaalisesti. Kyse on kulttuuri- ja vuorovaikutusmuutoksesta, joka edellyttää uusien kommunikointitapojen ja -taitojen opettelua. Kun ihmiset kootaan yhteen, keskeistä olisi hyödyntää kohtaamista uuden luomiseen, ei välttämättömien ja rutiinipäätösten tekemiseen. Livenä pitää syntyä lisäarvoa, eikä arvon menetystä.

Ilmaston eteen hartiavoimin tehdään siis jo työtä. Kuluttajan ja peruspertin on vain itsensäkin valittava toisin. Tarjonta ohjaa kulutuskäyttäytymistä, joista autokeskustelu on mielestäni yksi absurdeimmista. Mutta tästä tulee oma postauksensa.

Kestävä kehitys edellyttää niin voimakasta uudistumista, nämä vaalit eivät yksin muutosta ratkaise. Meidän pitää olla samaan aikaan tyytyväisiä ja huomioida etenevä positiivinen muutos – ja asettaa edelleen kunnianhimoisia tavoitteita muutoksen kiihdyttämiseksi. Muutos ei tapahdu valtiojohtoisesti, vaan se edellyttää että niin julkinen, yksityinen kuin kolmaskin sektori – ja kaikki me yksilöt – huomioimme ympäristön, ihmiset, ihmisoikeudet ja talouden näkökulmat.

Keskustelun yksinkertaistaminen ilmastotavoitteiksi on monimutkaisen asian liiallista yksinkertaistamista.

Tarvitsemme tekoja kaikkien 17 kestävän kehityksen tavoitteen eteen.

Hyvä hoito – arvokysymys?

Hyvä hoito on arvokysymys. Olen kasvanut perheessä, jossa isovanhempien hoidosta on pyritty huolehtimaan mahdollisimman pitkään itse. Äidinäiti asui kotonaan lähes 101-vuotiaaksi, viettäen ainoastaan viimeiset päivät sairaalassa voimien ehtyessä. Isänäiti tarvitsi tehostettua hoitoa aikaisemmin, mutta palvelukodissakin asuessaan isäni vieraili käytännössä päivittäin hänen luonaan. Dementia oli vienyt muistin jo vuosikymmeniä aiemmin, joten meidän kauempana asuvien lastenlasten vierailut eivät mummoa juuri lämmittäneet. Isän reissuissa ollessa veljeni vieraili kuitenkin mummoa katsomassa, hän kun kävi isäni korvikkeesta.

Isovanhempien kotona asumisen tukeminen on aina ollut arvovalinta. Mäntän mummon 5 tytärtä saivat vankan työnteon mallin kotoaan elämään, mummo kävi myös töissä ja eläköidyttyään hän otti lastenlapset hoitaakseen. Kesällä hoidettavana oli parhaimmillaan yli kymmenpäinen räkänokkaporukka ja talvella Mäntässä asuneet. Mummo teki työlounaat tyttärilleen ja vävyilleen vuosikymmenten ajan. Itse muutin mummolaan 16-vuotiaana käydäkseni Mäntässä lukion.

Kun mummolla alkoi kasikymppisenä ikä jo hieman painaa, niin äitini hankki sijoitusasunnon samasta taloyhtiöstä, jossa tädilläni oli asunto, jos vaikka mummo haluaisi muuttaa joku päivä. No, ei halunnut. Niinpä mummolaa hoidettiin suvun voimin, kukin auttoi kykynsä mukaan. Viikonloput mummo reissasi mökille muiden mukana ja kun mökkikausi oli ohi, vietti mummo viikonloput jonkun tyttärensä luona. Jouluiksi kokoonnuimme aina mummolaan, 4 sukupolvea kaikki yhdessä.

Mummolta kysyttiin kyllä tasaisin väliajoin, että haluaisiko hän muuttaa kerrostaloon. Ei halunnut. Mihinkäs sitä ihminen kotoaan lähtisi.

Mummon valinta oli mummon valinta ja sen mukaan elettiin ja autettiin. Pelkkää auringonpaistetta ei yhteiselo tietenkään aina ollut. Viimeisinä vuosikymmeninä kuulo ja näkö alkoi heikentyä ja yölliset kompuroinnit aiheuttivat sydämentykytyksiä puolin ja toisin. Samoin muisti alkoi hieman prakaamaan ja osittain varmasti huonon kuulonkin vuoksi tuli väärinymmärryksiä. Kaikesta huolimatta elämää järjesteltiin aina niin, että mummo tuli hoidetuksi.

Tänä päivänä omat vanhempani auttavat meitä lapsia lastenlasten, koirien ja kodinhoidossa parhaan kykynsä mukaan. Apuun voi aina luottaa.
Niinpä minusta on aivan luonnollista suunnitella mieheni kanssa taloprojektia, jossa huomioimaan myös vanhempiemme mahdollista tarvetta asua kanssamme.

Hyvä hoito on siis mielestäni todellakin arvovalinta, ja kaikilla arvoilla ja valinnoilla on hintansa. Kysymys vain kuuluu, että minkä hinnan sinä olet valinnoistasi valmis maksamaan?