Kohtaamisia kävelykadulla

Olipa mielenkiintoinen iltapäivä eilen Jyväskylän kävelykadulla. Erityisesti kaksi kohtaamista jäi mieleen.

Ensimmäisen keskustelun kävin vanhemman herran kanssa, joka tarkasteli kokoomustelttaa kauempaa mietteliäänä. Kävelin hänen luokseen ja tarjosin suklaata ja Terveisiä Keuruulta -flyeriani, vaikka osasin arvata vastauksen. Kohteliaasti lähdin kuitenkin selvittämään, mistä hänen pettymyksensä kokoomuslaiseen politiikkaan kumpuaa. Kävimme monisyisen keskustelun talouspolitiikasta, kokoomuksen puheenjohtajista ja hänen kohtaamisestaan ihmisten kanssa, joihin tehdyt leikkaustoimet ovat osuneet. Olimme samaa mieltä sosiaaliturvan uudistustarpeesta, sillä päätöksenteko ei tällä hetkellä pysty edes tunnistamaan leikkausten seurauksia, niin sirpaleinen on tukijärjestelmämme. Pitkän keskustelun jälkeen herra totesi, että kenties hän voisikin äänestää kokoomusta ja minua, ei vielä näissä vaaleissa, sillä nyt ehdokas oli jo katsottuna. Mutta ehkä seuraavissa, etenkin jos pääsen läpi ja saan kartutettua lisää osaamista. Ymmärrystä minulla hänen mielestään kyllä riittää. Kiitin kohteliaimmin ja toivotimme toisillemme hyvää kevättä.

Toinen kohtaaminen olisi voinut olla äkkiseltään pelottava. Selvästi narkin näköinen, oman ikäiseni mies pyyhälsi levottomasti höpöttäen aivan viereeni ja sopersi “Nyt jos haluat estää tappoja tapahtumasta, niin juttele mun kanssa hetki.” Minä, kun en vähästä hätkähdä, niin ojensin kaverille koppaa ja sanoin “Ota suklaata ja kerropa, että mikäpä nyt on vialla.” Terveisiä Keuruulta -kortti toimi jälleen. Meillähän olikin nuoruudesta yhteisiä tuttuja, eläviä ja edesmenneitä. Tämän tarinan siis tunsinkin, vaikka en tätä kaveria suoraan muistanut, vuodet eivät olleet kohdelleet häntä hyvin. Hän muisti minut tai kenties tarkemminkin minut Koikkalaisen kaupan talon tyttärenä.

Hänen tarinansa on se sukupolveni syrjäytyneiden nuorten miesten tyypillinen tarina: YH-äidin poika, tunnistamaton ADHD, tarkkisluokka, leima otsassa ja väärä seura. Pitkät illat ja päihteet. Alkoholista huumeisiin, lopulta amfetamiini on se ainoa aine, jolla pää tuntuu pysyvän kasassa. Toivoa on huonosti näköpiirissä, kun työpaikat eivät ole pysyneet käsissä. Rikoksia ja päihderiippuvuus, joka estää ADHD-lääkityksen (tämä on nyt tarkistamaton fakta, mutta hänen kokemuksensa). Riippuvuustausta oli myös kasvainleikkauksen yhteydessä edessä, oli kuulemma aika kivulias leikkaus ja jälkihoito, kun kipulääkkeet oli pidettävä minimissä. Töitähän hänkin haluaisi, mutta kun kukaan ei palkkaa. Kävimme keskustelun, että kyllä päihteettömyys on se lähtökohta, jos töitä haluaa. En minä lässyttänyt tai taputellut päätä, vaan totesin, että hoitoon on haluttava, jos meinaat saada muutoksen aikaan. Kyllähän hän sen itsekin tiesi. Sanoin, että töitä saa kysellä, kun on halua muuttua.

Siitä meidän on pidettävä huoli, että hoitopaikkoja riittää, kun halua on. Tässä on myös yksi syy, miksi mä en usko siihen oppivelvollisuuden pidentämiseen syrjäytymisen ehkäisemisessä – jos näitä jätkiä ei saada peruskoulussa kiinni, niin sitten ollaan huonossa jamassa. Ei tämäkään kaveri ammattikouluaan olisi käynyt, vaikka pakko olisi ollut.

Ihmiset pitää osata kohdata ihmisinä ja kuunnella tarkalla korvalla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *