Poikkeusaika

Onhan tämä viimeinen 17 kuukautta on ollut melkoinen matka. Nyt toukokuu 2021 on päättymässä ja on hyvä tehdä kurkkaus korona-aikaan.

Vuosi 2020 alkoi vauhdikkaasti ja jännittyneissä tunnelmissa. Juuri ennen vuodenvaihdetta varmistui, että olin raskaana. Hartaasti odotettu ihme oli saanut alkunsa. Ei sitä oikein saattanut uskoakaan ja olimme Aleksin kanssa raskaudesta onnesta soikeina. Silleen varovasti tietysti ensimmäiset kuukaudet, koska mitä tahansa voisi tapahtua.

Minut oli myös joulukuussa (ennen tietoa raskaudesta) valittu hieman yllättäenkin Keurusseudun Yrittäjien puheenjohtajaksi, Tapsan jäädessä pois 11 vuoden jälkeen. Yrittäjäjrjestöllä oli (ja on edelleen) käynnissä ”Lapset seutukunnan tulevaisuus” -hanke, jossa tavoitteena on ollut tehdä eläväksi lapsiperheiden paratiisi -ajatusmallia ja löytää tapoja ”kotiuttaa” paikkakunnalla uusia perheitä ja yrityksiä. Budejtti on ollut noin 100 000 €, joka on järjestölle ihan merkittävän kokoinen kehittämishanke. Alkuperäinen suunnitelma pohjasi paljon erilaisiin tapahtumiin.

Tammikuussa myös lävähti Case Viikinlahti Campus kaupunginhallituksen ja keuruulaisen elinvoimatyön pöydälle. Tuosta keissistä voisi todeta, että oppia tulisi runsaasti – eri sektoreilta ja politiikan osa-alueilta. Todettakoon, että olisi pitänyt alkaa pitää päiväkirjaa, siitä olisi riittänyt kiikkustuoliin kerrattavaa.

Maaliskuun puolessa välissä raskauteni oli edennyt odotetusti, alkupahoinvointi alkoi vaihtua närästykseen. Suomi meni kiinni ja jäimme projektipäällikkö-Satun kanssa ihmettelemaan, että näin tässä nyt sitten kävi – pahimman kaavan mukaan. Ei muuten helpottanut närästystä.

Huhtikuussa ihmeteltiinkin sitten jo case Lompparia. Tuota kiinteistökauppaa ja lainantakausta jo hieman käsittelinkin kilpailuneutraliteetti-bloggauksessa. Huhhuijaa. Aina oppii. Oikeastaan tuo tapaus pakotti oppimaan ja ottamaan selvää. Kun campuksen keississä opettelin kunnan kiinteistöyhtiön toimintaperiaatteita, hyvän konsernihallinnon toimintatapoja, sääntelyä ja suosituksia, niin lomppari-keississä piti opetella, millä tavoin kunta voi tytäryhtiöitään rahoittaa ja millä tavoin riskikartoituksia tulisi kunnan tehdä. Mikä on lain hengen mukaista ja mikä oikeuskäytäntöjen mukaista. Pari päivää ja iltaa asioiden parissa vierähti. Sen olen kyllä oppinut näistä kaikista erikoisuuksista, joita näihin valtuustovuosiin on mahtunut, että mää tunnen kyllä paljon porukkaa. Mulla on äärimmäisen hyvät verkostot. Aina, kun on tullut jotain ihmeteltävää, on ollut joku jolle soittaa.

Toukokuussa närästys alkoi olla jo melkoisen voimakasta ja turvotuskin vaivata jalkoja. Samaan aikaan käynnistyi kaupungin YT-prosessi. Toimin siis tällä valtuustokaudella kaupungin yhteistyötoimikunnassa työnantajan edustajana, toinen edustaja kaupunginhallituksesta on ollut Ahosen Merja. Vuonna 2020 toimin toimikunnan puheenjohtajana. YT-prosessi vaatii tietysti hienotunteisuutta, mutta myös jämäkkyyttä, vaikeita asioita on kyettävä käymään läpi hyvässä yhteishengessä. Prosessi vietiin minusta läpi onnistuneesti. Henkilöstön kuulemisissa tuli esiin valtavasti toimenpiteitä, joista henkilöstö itse katsoi syntyvän säästöjä – joko kertaluonteisia tai niissä olisi mahdollisuus pysyvämpiin rakenteellisiin muutoksiin. Prosessi osoitti hyvin sen, mikä merkitys osallistamisella on. Henkilöstöstä nousi esiin erittäin hyviä säästökohteita ja rakenteellisia muutosehdotuksia. Suhteessa tähän talouden tasapainottamisohjelma prosessina ei ole mielestäni ollut yhtä onnistunut. Ohjelman läpiviemiseksi oli sovittu selkeä prosessi, mutta sitä syysä ja toisesta seurattu. Niinpä poliittinen prosessi tökki ja töksähti. Niinpä uusi valtuusto saa heti alkaa työstämään sitä. Ja kun samaan aikaan pitäisi kuitenkin valmistella hyvnvointialueita ja tärkeintä työkalua, kuntastrategiaa. Vuoden 2022 budjetti on myös heti valtuustossa. Musta oli vastuutonta siirtää tasapainotusohjelma seuraavalle valtuustolle.

Mutta takaisin edelliseen vuoteen. Kesäkuu tulla tupsahti, turvotus paheni ja mittariin tärähti uusi kymmenluku. Täytin 40. Sen kunniaksi oli kevään hulluista alennusmyynneistä tullut varattua Hotel Kämpiin viikonloppu. Tarkoituksena käydä valokuvaaja Mikko Mäntyniemellä kuvissa ja jossain hoidoissa. Ja näin tapahtui. <3 Myös kuntavaalikuvat otettiin, koska epäilin, etten pikkuvauvavaiheessa ehdi mihinkään kuvattavaksi. Laskettu aika meinaan oli elokuun viimeinen päivä. Korona-ajan matka Helsinkiin oli erikoinen, toisaalta oli mukavaa kerrankin nauttia hotellihuoneesta! Siellä syötiin illallinen ja nautittiin kiirettömyydestä. Käytiinpä yhtenä aamuna myös Allas Seapoolilla kokeilemassa ulkoilmajoogaa. Pääsimme testaamaan myös WOLTIa, kun tilasimme iltaruokaa huoneeseen. Olihan se tuolloin jo käsinkosketeltavaa, miten hirvittävän suuresta taloudellisesta menetyksestä koronassa tulisi olemaan kyse. Kesäsesonki olisi pitänyt jo alkaa ja ihmisten virrata ympäri Helsinkiä. Nyt ihmisiä oli liikkeellä murto-osa normaalista.

Heinäkuu tuli. Töissä oli verkkaista, vaikka olimme vajaalla miehityksellä. Lapaset-hanketta tehtiin koko ajan Satun kanssa ja nyt työn alla oli jo myös Mun Keuruu -elinvoimasivusto, joka alkoi keväällä muotoutua Keulinkin koronahankkeen ja Lapaset-hankkeen yhteistuumailuiden seurauksena. Seudullinen digiloikka alkoi muotoutua ja vuosien patouma yhteisestä suunnasta ja alustasta muotoutua, yrittäjät olivat vuosia kaivanneet sivustoa, koko kokoaisia paikallisia palveluita ja yrityksiä löydettäviksi. Kaupunki ei tähän ole kyennyt, koska tämmöinen ajatus on koettu yritysten mainostamiseksi, vaikka ajatuksena on ollut nimenomaan kuntalaisten ja matkailijoiden palveleminen, ei yritysten. Keulink Oy tehtävänä taas nimenomaan on ylläpitää yrityshakemistoa. Yritysten digitaalinen saavutettavuus on ollut erittäin vaihtevaa. Näistä muista eri hankkeista havaituista haasteista muodostui pöydälle kehittämishaaste, jonka ratkaisuksi munkeuruu-sivusto moutoutui. Kannattaa muuten lukea sivuston filosofiasta täältä. Touko-kesäkuun vaihteessa oli pidetty ensimmäiset Keurusseudun verkkomarkkinat, joiden tekninen toteutus ei paljon päätä huimannut: Satu kuvasi kännykäkameralla faceen liveä ja Keulinkin projektipäällikkö Sari haastatteli sankakuulokkeiden mikillä yrittäjiä. Minä istuin konttorilla Koskenpäällä ja naputin somesivulla kommentteja ihmisten reaktioihin, jotta liveen saatiin riittävää nostetta. Kokeilukulttuurin hengessä asiaa testattiin ja sitten analysoitiin kokeilu. Formaatti oli suksee. Ihmiset tykkäsivät katsoa rehellisiä ja reippaita videoita yrittäjistä ja paikallisista palveluista ja tarjouksista ja samalla yrittäjät saivat itse kokemusta videoiden ja somen voimasta. Ensimmäisten verkkomarkkinoiden videoita katsottiin viikon sisällä tuhansia kertoja. Huimaa.

Heinäkuun alussa mulla alkoi turvotus jaloissa pahentua toden teolla ja otin yhteyttä neuvolaan. Tai siis yritin. Perjantaina, kun aloitin, niin keskiviikkona kävin labrassa. Mitään yhteydenottoa en saanut, vaikka yritin saada seuraavina päivinä jonkun kiinni. Perjantaina jäin taas vähän roikkumaan asian kanssa. Lauantaina 10.7. aloitin sitten pesemään viimeisiä ikkunoita. Aleksi lähti viettämään kaveriporukassa kesäkinkereitä Pirkanmaalle. Siinä päivän huiskittuna sain hommat pakettiin ja tavoitteena päästä mökille saunomaan ja Voitto-koiraa viedä lenkitettäväksi, kun itse en enää pystynyt riittävää lenkitystä tekemään. Kamat autoon ja menoksi. Peruutin auton katoksesta ja ihmettelin ajotuntumaa. Nousin ja kiersin auton. Toinen takarengas tyhjänä. Voi elämä. Auto takaisin katokseen ja mietintämyssy päähän ja soittokierros tulille. Lopputulos: taksi alle ja porukoille hakemaan kälyn autoa varastosta. Koko ajan pieni stressi päällä, en ollut tuntenut vauvan potkuja oikein kunnolla, en muistanut, että päivällä olisin siivotessa tuntenut potkuja ja Voittoa pissattaessa yritin vähän tökkiä mahaa, mutta kukaan ei vastannut. Voitto ei myöskään suostunut poistumaan pihapiiristä, vaikka kaiken järjen mukaan sillä täytyi jo olla lenkki-intoa päällä. Mutta mäyräkoira on mäyräkoira, jonka lenkki-intoon voi vaikuttaa vaikka tuulensuunta. Voitolla oli kaiken lisäksi syntymäpäivä ja se täytti jo 14 vuotta. Olin oppinut jo kunnioittamaan sydänvaivaisen seniorin toiveita. Noh, mutta siis porukoilta auto alle ja hakemaan Voittoa ja tavaroita. Voitto autoon ja kohti mökkiä, matkalla tönin vatsaa ja yritin saada kaveria hereille. Raskausviikkojahan mulla oli takana vasta/jo 32+5, joten vielä olisi matkaa taitettavana elokuun loppuun. Mökillä ehdin nostamaan tavarat autosta ja syömään vähän välipalaa. Ja tökkimään vatsaa. Mähän en tuolloin tiennyt mitään liikelaskennasta. Jos olisin tiennyt, niin mun olisi pitänyt jo käydä tuolloin sairaalassa, kun liikelasku ei missään nimessä onnistunut. Ehdin laittamaan Voitolle ruuan kuppiin ja viemään kupin Voitolle, kun kumarasta noustessani tunsin, että nyt valahti liikaa lämmintä reisille. Kurkkasin housuin ja näin veren juoksevan pitkin reisiä. Tuosta alkoi tapahtumasarja, jossa ensimmäistä kertaa elämässäni pelkäsin enemmän kuin koskaan. Samaan aikaan piti kuitenkin toimia kylmän viileästi ja rauhallisesti. Soitin Aleksille, soitin itselleni ambulanssin, kinasin hätäkeskuksen päivystäjän kanssa ja asettauduin kylkiasentoon mökin lattialle odottamaan lanssia. Ja sitten keskityin hengittämään ja olemaan itkemättä. Olin aivan varma, että menettäisin lapsen. Vasta, kun ensihoitaja sai stetoskoopilla kuuluviin lapsen sydänäänet uskalsin itkeä hieman. Sairaalassa selvisi, että lapsen sydänäänet olivat vahvat.

Sairaalassa kului 5 päivää. Synnytyssalin kautta siirryin naistenosastolle seurantaan. Pääsin kotiin keskiviikkona, kun näytti, että kaikki vuoto on lakannut ja lapsiveden määrä oli lisääntynyt, eikä uutta vuotoa enää tullut. Lapsen sydämenäänet olivat koko ajan vahvat. Vuodon syy ei koskaan selvinnyt. Kotiohjeina oli liikelaskenta. Yksi yö omassa sängyssä ja seuraavana päivänä liikelaskennassa oli haasteita. Soitin lopulta osastolle ja lähdimme Aleksin kanssa uudestaan tarkastukseen. Matkalta soitin vielä Satulle ja sovittiin keskeneräisiä asioita ja etenemistä kesän aikana. Ajattelin, että käynti olisi vain tarkistus, kuten aiemminkin, en vain tuntenut liikettä kovin herkästi. Rutiinitarkistuksessa otettiin tietysti myös virtsan proteiinit, raskausmyrkytyksen poissulkemiseksi. Aiemminkin ne olivat olleet nollissa. Nyt ekassa näytteessä oli kuitenkin pieni määrä proteiinia, joten verikoe määrättiin. Kello oli viiden luokkaa, kun ensimmäinen verikoe otettiin. Odotellessamme aulassa katsoin vastasyntyneiden osaston ovea ja sinne ja takaisin kulkevia vanhempia. Oven raosta näkyi myös tehohoitopuoli, keskoskaappeineen. Ajattelin suruissani ja kauhuissani, että millaista siellä mahtaakaan olla. Vähämpä tiesin.

Siirryimme naistenosastolle. Minut otettiin sisään osastolle, koska ultrassa näkyi virtausmuutoksia napanuorassa, joten seuranta piti aloittaa uudelleen. Olin juuri tehnyt leirin, kun hoitaja tuli ilmoittamaan, että verikokeissa näkyi raskausmyrkytyksen oireet, joten minut siirrettäisiin suoraan synnytysosastolle seurantaan. Siirryimme synnytyssaliin. Hetkeksi. Seuranta oli viritetty, kun tuli uusi ilmoitus, pidemmällä oleva synnyttäjä tulisi tähän saliin ja me siirtyisimme odotushuoneeseen, josta tehtäsiin meille huone. Huoneessa olisi myös kaksi vuodetta, joten Aleksin olisi mahdollista myös nukkua. Seuraava verikoe otettiin seitsemältä. Naureskelimme labranhoitajan kanssa, että otetaanpas näitä tiuhaan ja harvoin se tilanne siitä näin nopeasti muuttuu. Paitsi, että muuttui. Ei mennyt kauaakaan, kun oloni heikkeni ja puoli yhdeksältä olin jo sumussa. Oli aika siirtyä hengittelymoodiin ja pitämään itsensä rauhallisena. Toisen kerran elämässäni pelkäsin tosissani, kun vastaava gynegologi tuli tekemään tilannearvioita minusta toisen kerran. Olin ollut jo magnesium-tipassa hyvän aikaa, mutta oloni heikkeni. Vastaavan arvio oli kuitenkin, että ”selvästi auttaa, että parempaa menossa”. Tunnelma huoneessa oli kommentin jälkeen jäätävä. Erikoistuva nuorempi gyne oli selvästi eri mieltä, samoin olivat kätilö ja lisäavuksi tullut hoitaja. Minusta ja miehestä puhumattamaan. Lääkärin lähdettyä kysyin kätilöltä, että koska vuoro vaihtuu. ”Aamuseitsemältä.” Sanoin, että aion sinnitellä siihen asti, en aikoisi laskea omaa tai lapseni henkeä kyseisen lääkärin käsiin. Kyllä pelotti. Olin aivan tajunta sekaisin, mutta suostuin ottamaan nukahtamislääkkeet, jotta nukahtaisin ja selviäisin aamuun. Aleksille vaikein paikka oli ymmärrettävästi, kun jouduin sanomaan, ettei minua saa lohduttaa. En pysyisi kasassa. Oli vain keskityttävä selviämään.

Heräsin ennen kuutta ja silloin alkoi jo tapahtua. Yön aikana oli koko ajan tehty seurantaa ja arvioita sektion tapeellisuudesta. Hoitajien vuoro vaihtui ja minua alettiin valmistelemaan sektioon. Aleksi ryntäsi aamutarjoiluille kanttiiniin. Leikkaussalin tiimi aloittaisi 7.30, jolloin tehtäisiin arvio ajasta. Kätilö arveli, että perjantaisen aamupalaverin jälkeen siirtyisin saliin. Taisin lähteä saliin jo koko lailla sama tien, kun tiimi oli paikalla. Jussin syntymä aika on 8:02. Kouristelin jo saliin mennessä, joten epiduraalin laittaminen selkäytimeen ei ollut aivan yksinkertaista. Turvotus ei myöskään auttanut, kuten kuulin anestesialääkärin huutavan. (En tiedä huusiko hän, mutta siltä se minusta tuntui.) Kun kuulin vauvan parkaisun, aloin itkeä. Hän selvisi.

Näin vauvan vilaukselta, ennen kuin minut kärrättiin teho-osastolle. Aleksi ohjattiin seuraamaan vauvaa ja olen kyllä ikuisesti kiitollinen, että Aleksi oli Jussille sylinä ensimmäiset vuorokaudet. Jussin syntyi mitoilla 44 cm ja 1980 g. Ja selvisi omilla keuhkoilla, ambulanssikeikan jälkeen saamani kortisonit olivat ehtineet kypsyttää keuhkot. Minä puolestani taistelin teho-osastolla vielä pahenevaa raskausmyrkytystä vastaan. Ensimmäiset 28 tuntia olivat pitkät. Vasta sen jälkeen näin Jussin ensimmäistä kertaa ja sain hänet syliini.

Teho-osastovuorokaudet opettivat sairaalan toiminnasta ja potilastyöstä enemmän kuin mikään keskustelu koskaan. Koin myös kolmannen kerran pelkoa, että en selviä, kun yksi kouristuskohtaus ei meinannut laantua. Siinä ketjuuntui yökön tauotus ja sijaisen osaamattomuus. Raskausmyrkytykseni vaikeusaste oli ilmeisesti sen verran harvinainen, että tietämättä taustoja sijaistava hoitaja ei voinut uskoa, että millaiseksi kohtaukseni voi edetä. Järkyttävää tuossa on tosiaan se, että raskausmyrkytykseen ei ole parannusta, on vain oireenmukaista hoitoa. Verenpaine kohoaa kouristuskohtauksissa vaarallisen korkeaksi, eikä ole muuta lääkettä, kuin verenpainelääkitys. Sitä on muuten saatavilla suoraan suoneen, suoraan lihakseen ja suoraan limakalvoille. Kaikkia yhtä aikaa. Magnesiumihan minulle meni koko ajan ja kohtauksissa maksimimäärät. Magnesiumista poispääseminen olikin edellytys teholta poispääsemiseksi.

Opin myös valtavasti hoitotyöstä ja sain omakohtaisesti kokea, mitä hoitajapula tarkoittaa. Ymmärrän nyt myös konkreettisesti, mitä tarkoittaa, että hoitajat pyörittävät sairaalaa. Siinä, kun mm hoitajan kanssa pähkittiin, että mitähän se lääkäri ohjeillaan mahtoi tarkoittaa, niin ajattelin, että ei näitä asioita kyllä myöskään palkalla paranneta, vaan työyhteisötaitoja kehittämällä. Lääkärien taitoja siis. Oli jotenkin järkyttävää huomata nuorilta lääkäreiltä ylimielistä käytöstä sairaanhoitajia kohtaan. Vaikea ymmärtää, miten sillä tavoin voidaan kollegoita kohdella. Kohdalleni osui kyllä myös useita vuorovaikutustaidoiltaan erittäin osaavia lääkäreitä. Onneksi. Eikä nuo työarjen ongelmat myöskään millään hallintomallilla ratkea, ei todella.

Kolmen yön jälkeen pääsin vihdoin pois teholta. Pari yötä olin vielä naistenosastolla, josta pyysin arviointia kotiuttamiseksi. Olisin kuitenkin vain siirtymässä vastasyntyneiden osastolle, jossa Aleksi ja Jussi olivat. Olin jo teholta päästyä viettänyt kaiken ajan yötä lukuunottamatta vso:lla. Pääsin viikon jälkeen verenpainelääkityksen kanssa kotiumaan ja siirtymään viettämään myös yöt VSO:lla. Matka Jussin vanhempina alkaisi täysillä.

Tähän on varmasti hyvä keskeyttää kirjoitus. Olen kirjoittanut tätä postausta jo viikkoja. Nyt on jo vaalisunnuntai, ja kuten alussa todetaan, kirjoittaminen alkoi toukokuun lopussa. Tämä kirjoitus lienee eniten itselleni muistiin ja muistutukseksi. Jussi on jälleen herännyt päiväunilta on syytä siirtyä hänen pariinsa. Kirjoitus jatkukoon taas, kun aikaa on.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *