Kestävä kehitys – jäätävä menestys! osa 1

Varastan tämän sanaparin hyvältä nuorkauppakamariystävältäni, se kuvaa mielestäni oivalla tavalla ajan henkeä. Lehdet kirkuvat ilmastokriisiä ja komentoa “jotain täytyy tehdä”. Itse elän kuplassa, joita asioita tehdään jo.

Olen viimeisen parin vuoden aikana innostanut ja motivoinut nuorkauppakamarilaisia huomioimaan kestävän kehityksen tavoitteet (YK:n Agenda 2030) ja niiden mahdollisuudet liiketoimintaan. Kyse on pitkälti jo olemassa olevista ilmiöistä ja tapahtumista, mutta jostain syystä media ja tietyt puolueet haluvat luoda mielikuvaa, että mitään ei asian eteen jo tapahtuisi.

Tämän hallituskauden aikana on mm luotu Sitoumus2050 -portaali, joka tarjoaa niin tietoa kuin työkalujakin, joilla jokainen yksilö ja yhteisö voi seurata ja luoda itselleen tavoitteita kestävän tulevaisuuden eteen. Sitra on viimeisten vuosien aikana tuottanut tietoa niin kiertotalouden liiketoimintapotentiaalista kuin käynnistänyt erilaisia ohjelmia mm kiertotalouden hyödyntämiseen eri liiketoimintasektoreilla. Puunjalostusteollisuus laitevalmistajineen on vuosikymmenten ajan innovoinut uusiutuvista raaka-aineista niin uusia kuidunjalostusmenetelmiä, pakkaustehokkuutta parantavia ratkaisuja, muovia korvaavia materiaaleja kuin pyrkinyt tehostamaan kaikkia materiaalivirtoja ja löytämään sivuvirroille uutta liiketoimintaa. Liiketoiminnan on oltava kestävää, jotta sillä olisi tulevaisuutta.
Esimerkkinä vaikkapa Valmet:



Neste Oyj on panostanut uusiutuvien biopolttoaineiden kehitykseen ja vastuullisuuteen.


Fortum panostanut esimerkiksi energiatehokkuuden nostamiseen, biovoimalaitoksiin ja jätteenlajitteluun ja materiaalien uudelleen hyödyntämiseen.



Markkinoilta löytyy lukuisia innovatiivisia yrityksiä, jotka ovat ottaneet riskiä löytääkseen uusia, kestäviä ratkaisuja vaikkapa ruuantuotantoon. Hyönteisfarmarit, satokausiajattelu, hävikkiruokaravintolat, hiilinautraalit maatilat – kaikki esimerkkejä kestävästä, ilmastotietoisesta liiketoiminnasta.

Missä on sitten varaa parantaa?
Julkinen sektori laahaa pahasti perässä. Jos valtionhallinto onkin pyrkinyt edistämään yksityisen sektorin ilmastotekoja, on sillä vielä pitkä matka omassa toiminnassaan.

Kunnissa ilmastoteot ja kestävän kehityksen tavotteiden saavuttaminen on siirretty muiden vastuulle. Ainakin siltä minusta kuntapäättäjä ja keskustelua seuraavana tuntuu. Kaikki on niin vaikeaa ja mihinkään muutokseen on mahdoton sitoutua. Infraa rakennetaan samalla kaavalla kuin aina ennenkin, eikä kaavoituksellakaan kantaa uskalleta ottaa. Katse on suunnattu kuluvaan budjettikauteen tulevaisuuden sijaan. Rahaa kuntasektori Suomessa sijoittanut jätteenpolttoon. Äärettömän lyhytnäköistä ja EU:n jätehierarkia iskee vielä kunnallisia polttolaitoksia sormille.

Julkisella sektorilla on edelleen varaa sijoittaa seiniin ja rakennuksiin, joiden käyttöaste on 50 % luokkaa. Kuinka monta betonista koulutussektorin rakennusta meillä seisoo tyhjänpanttina puolet vuorokaudesta ja kesäkuukaudet? Perusteena on tietysti yksikkökustannukset, jotka osataan jollakin maagisella kaavalla laskea aina kannattavammiksi, mitä isompiin yksiköihin siirrytään. Emme vain ole kyenneet uudistamaan omaa toimintaamme, emme koulutustamme tai toimintatapojamme.

Iso osa viranhaltijoista puristaa edelleen henkilökohtaisen koppikonttorinsa ovenkarmeja, raameja, joista yksityinen sektori on pyrkinyt aktiivisesti eroon viimeiset 20 vuotta. Koska jokainen neliö maksaa. Se maksaa euroja rakentamiseen, ylläpitämiseen ja jokaisella eurolla on myös hiilijalanjälkensä.

Kokouskäytännöt edellyttävät kahvia ja kättelykierroksia, vaikka iso osa tapaamisesta voitaisiin hoitaa digitaalisesti. Kyse on kulttuuri- ja vuorovaikutusmuutoksesta, joka edellyttää uusien kommunikointitapojen ja -taitojen opettelua. Kun ihmiset kootaan yhteen, keskeistä olisi hyödyntää kohtaamista uuden luomiseen, ei välttämättömien ja rutiinipäätösten tekemiseen. Livenä pitää syntyä lisäarvoa, eikä arvon menetystä.

Ilmaston eteen hartiavoimin tehdään siis jo työtä. Kuluttajan ja peruspertin on vain itsensäkin valittava toisin. Tarjonta ohjaa kulutuskäyttäytymistä, joista autokeskustelu on mielestäni yksi absurdeimmista. Mutta tästä tulee oma postauksensa.

Kestävä kehitys edellyttää niin voimakasta uudistumista, nämä vaalit eivät yksin muutosta ratkaise. Meidän pitää olla samaan aikaan tyytyväisiä ja huomioida etenevä positiivinen muutos – ja asettaa edelleen kunnianhimoisia tavoitteita muutoksen kiihdyttämiseksi. Muutos ei tapahdu valtiojohtoisesti, vaan se edellyttää että niin julkinen, yksityinen kuin kolmaskin sektori – ja kaikki me yksilöt – huomioimme ympäristön, ihmiset, ihmisoikeudet ja talouden näkökulmat.

Keskustelun yksinkertaistaminen ilmastotavoitteiksi on monimutkaisen asian liiallista yksinkertaistamista.

Tarvitsemme tekoja kaikkien 17 kestävän kehityksen tavoitteen eteen.

Hyvä hoito – arvokysymys?

Hyvä hoito on arvokysymys. Olen kasvanut perheessä, jossa isovanhempien hoidosta on pyritty huolehtimaan mahdollisimman pitkään itse. Äidinäiti asui kotonaan lähes 101-vuotiaaksi, viettäen ainoastaan viimeiset päivät sairaalassa voimien ehtyessä. Isänäiti tarvitsi tehostettua hoitoa aikaisemmin, mutta palvelukodissakin asuessaan isäni vieraili käytännössä päivittäin hänen luonaan. Dementia oli vienyt muistin jo vuosikymmeniä aiemmin, joten meidän kauempana asuvien lastenlasten vierailut eivät mummoa juuri lämmittäneet. Isän reissuissa ollessa veljeni vieraili kuitenkin mummoa katsomassa, hän kun kävi isäni korvikkeesta.

Isovanhempien kotona asumisen tukeminen on aina ollut arvovalinta. Mäntän mummon 5 tytärtä saivat vankan työnteon mallin kotoaan elämään, mummo kävi myös töissä ja eläköidyttyään hän otti lastenlapset hoitaakseen. Kesällä hoidettavana oli parhaimmillaan yli kymmenpäinen räkänokkaporukka ja talvella Mäntässä asuneet. Mummo teki työlounaat tyttärilleen ja vävyilleen vuosikymmenten ajan. Itse muutin mummolaan 16-vuotiaana käydäkseni Mäntässä lukion.

Kun mummolla alkoi kasikymppisenä ikä jo hieman painaa, niin äitini hankki sijoitusasunnon samasta taloyhtiöstä, jossa tädilläni oli asunto, jos vaikka mummo haluaisi muuttaa joku päivä. No, ei halunnut. Niinpä mummolaa hoidettiin suvun voimin, kukin auttoi kykynsä mukaan. Viikonloput mummo reissasi mökille muiden mukana ja kun mökkikausi oli ohi, vietti mummo viikonloput jonkun tyttärensä luona. Jouluiksi kokoonnuimme aina mummolaan, 4 sukupolvea kaikki yhdessä.

Mummolta kysyttiin kyllä tasaisin väliajoin, että haluaisiko hän muuttaa kerrostaloon. Ei halunnut. Mihinkäs sitä ihminen kotoaan lähtisi.

Mummon valinta oli mummon valinta ja sen mukaan elettiin ja autettiin. Pelkkää auringonpaistetta ei yhteiselo tietenkään aina ollut. Viimeisinä vuosikymmeninä kuulo ja näkö alkoi heikentyä ja yölliset kompuroinnit aiheuttivat sydämentykytyksiä puolin ja toisin. Samoin muisti alkoi hieman prakaamaan ja osittain varmasti huonon kuulonkin vuoksi tuli väärinymmärryksiä. Kaikesta huolimatta elämää järjesteltiin aina niin, että mummo tuli hoidetuksi.

Tänä päivänä omat vanhempani auttavat meitä lapsia lastenlasten, koirien ja kodinhoidossa parhaan kykynsä mukaan. Apuun voi aina luottaa.
Niinpä minusta on aivan luonnollista suunnitella mieheni kanssa taloprojektia, jossa huomioimaan myös vanhempiemme mahdollista tarvetta asua kanssamme.

Hyvä hoito on siis mielestäni todellakin arvovalinta, ja kaikilla arvoilla ja valinnoilla on hintansa. Kysymys vain kuuluu, että minkä hinnan sinä olet valinnoistasi valmis maksamaan?

Vastuunkanto & vanhemmuus – katoava kansanperinne?

Eilen osallistuin Kauppakamarien ja Taloudellisen Tiedotustoimiston vaalikiertueelle “Tykkää hyvinvoinnista!”. Kiertueella nostetaan esiin asiaa erityisesti taloudesta, nuorista ja heidän hyvinvoinnistaan.

Puheenvuoroissa sivuttiin työelämän ja koulutuksen murrosta, vastuullisuutta liiketoiminnassa sekä sukupuolten tasa-arvoa. Päällimäisenä ajatuksena – tai pitäisikö sanoa tunteena – jäi päähäni pyörimään vanhemmuuden rooli. Koen yhteiskuntamme hukanneen vanhemmuuden roolin ja vastuun. Tai korjaan – koen vanhempien hukanneen vanhemmuutensa ja vastuunsa. En tiedä, mikä yhteiskunnassamme on mennyt rikki ja missä kohtaa hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt itselleen karhunpalveluksen.

Meillä on asiat mukama niin pirun huonosti, että pahoinvointi sen kuin lisääntyy. Nuoret ovat erityisen hukassa, vanhukset laitostetaan ja työelämä on muka niin hektistä ja heikosti palkattua, että harva selviää täyspäisenä viikosta toiseen.

Samaan aikaan meillä on enemmän taloudellisia mahdollisuuksia kuin koskaan aikaisemmin. Maailma alkaa kännykän ruudulta. Mikä meitä siis traumatisoi? Oma näkemykseni on, että vastuun ja yhteisöllisyyden puute. Uskon, että meillä on kaikilla samanlaiset mahdollisuudet onnistua elämässämme, jos vain saamme edes jonkinlaisen vastuunkannon mallin kotoamme. Jos meihin uskotaan ja luotetaan – sekä annetaan mahdollisuus yrittää ja epäonnistua – sillä samalla annetaan myös mahdollisuus onnistua. Velttous ja tekemättömyys synnyttävät uskonpuutetta. Uskonpuutteessa etsimme ulkopuolelta syitä omaan epätyydyttävään tilaamme, vaikka tosiasiassa meillä on kaikilla avaimet onneen omissa käsissämme. Onni ei tarkoita kylän komeinta autoa tai paksuinta lompsaa, vaan sisäistä rauhaa, tyytyväisyyttä omaan elämäämme, kokemusta merkityksellisyydestä ja siitä, että olemme itse ohjaksissa.

Elämässä tulee aina tilanteita, jotka ovat epäoikeudenmukaisia tai vaikeuksia, jotka saapuvat pyytämättä ja yllättäen. Vaihtoehtoina on jäädä tuleen makaamaan ja etsimään syyllisiä tai nousta, hyväksyä tilanne ja elää tilanteen vaatimalla tavalla, sopeuttaa omat suunnitelmansa.

Muutamia kysymyksiä:

  • Kenen vastuulla on lasten & nuorten sosiaalisen median käyttö?
  • Kenen vastuulla on opettaa lapsille ja nuorille työelämätaitoja, kuten tervehtiminen, työaikojen noudattaminen, ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan, sosiaalisten tilanteiden taidot?
  • Kenen vastuulla on opettaa, että sääntöjä ja lakeja on kunnioitettava?
    Kenen vastuulla on opettaa, että sääntöjen, lakien ja sopimusten rikkomisesta on seurauksia?
  • Kenen vastuulla on opettaa kunnioittava käytös kaikkia kanssaihmisiä kohtaan?
  • Kenen vastuulla on opettaa lapselle, että vastoinkäymiset eivät kerro ihmisen arvosta ihmisenä?
  • Kenen vastuulla on opettaa, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja vaikka emme olisi samaa mieltä, tulee kaikkia kunnioittaa?
  • Kenen vastuulla on opettaa, että kukaan ihminen ei ole täydellinen, vaan arvokas ja rakastettava juuri sellaisena kuin on, eikä tekojensa tähden?

Jos meillä yhteiskunnassa vanhemmuus olisi raiteillaan, olisi moni muukin asia paremmalla tolalla.

Luottamuksesta, Keski-Suomesta, yrittäjyydestä ja kasvusta


Sanotaan, että aikaamme ja päätöksentekoamme vaivaa historiattomuus, emmekä muista päätöksenteossa tai arvioinnessa katsoa muutamaa vuotta kauemmas. Sen vuoksi haluan kuvata keskisuomalaisen yrittäjyyden ja yhteistyön kehittymistä, tosin täysin omasta, subjektiivisesta, näkökulmastani. Haluan kertoa, mistä minusta keskisuomalaisesssa yhteistyössä on kyse – ja keitä meidän on siitä kiittäminen.

Viime perjantaina (18.1.) oli Kasvu Open -ilmiön ilta. Kasvu Openin joukkue oli järjestänyt iloisen juhlatilaisuuden, jossa juhlittiin syksyllä myönnettyjä palkintoja (Tasavallan Presidentin myöntämä kansainvälityspalkinto ja European Entreprise Promotion Award), mutta ennen kaikkea illassa oli kyse Kasvu Openin voimakaksikon, toimitusjohtaja Uljas Valkeisen ja tuomariston puheenjohtajan Seppo Sneckin lämminhenkisistä läksiäisistä, kun herrat siirtyvät Kasvu Openista “eläkkeelle”.

Itse näen Kasvu Openin keskisuomalaisen yhteistyön ja luottamuksellisuuden evoluutiona ja jatkumona sille yrittämisen ja yritteliäisyyden liekittämiselle, joka sai alkunsa Y4-hankkeena vuoden 2004-2005 tienoilla. (Välihuomiona mainittakoon, että itse paluumuutin Keuruulle 2010 ja olin aivan pihalla Keski-Suomen kuvioista). Itse kuulin Y4-hankkeesta osallistuessani Yritysten Taitava Keski-Suomi -hankkeeseen, niin asiakkaana kuin ohjausryhmänkin jäsenenä vuonna 2010.

Kun 2010 aloin aktiivisesti verkostoitumaan keskisuomalaiseen yrityselämään, osallistuin niin Keurusseudun yritttäjien, Keski-Suomen Yrittäjien ja Kauppakamarinkin toimintaan. Kuuntelin tarkalla korvalla, missä meillä Keski-Suomessa mennään ja opin paljon. Olen saanut tavata ja kuunnella intohimoisia yrittäjiä, jotka sydämessään tuntevat, järjellään tietävät sekä toiminnallaan osoittavat yrittäjyyden voimaa, intohimoa ja mahdollisuuksia hyvinvoinnin rakentajina. Y4-hankekin vaatii aikanaan rohkeutta, uskoa ja luottamusta syntyäkseen ja menestyäkseen. Olen kuullut lukuisia tarinoita, joissa on mainittu niin teollisuusneuvos Jorma Nokkala kuin yrittäjäneuvos Kyösti Saarimäkikin henkilöinä, jotka todellakin halusivat vahvistaa yrittäjyyttä Keski-Suomessa.

Voittoisaa Y4-toimintamallia seurasi Yritysten Taitava Keski-Suomi -hanke. Vuonna 2008 alkanut talouden romahdus kirkasti tarpeen yritysten kehittämiseksi uudenlaisella otteella. Keski-Suomen kauppakamari ja Keski-Suomen Yrittäjät kokosivat voimansa julkisten toimijoiden kanssa ja EU-rahoituksen avulla palkattiin osaamispäälliköitä, jotka matkasivat vuosien ajan ympäri Keski-Suomea sparraten yrityksiä kasvun ja kehittymisen haasteissa. Noihin osaamispäälliköihin lukeutuvat mm Sanna-Mari Hynninen, Keski-Suomen Yrittäjien nykyinen toimitusjohtaja, sekä Kasvun Roihu Oy:n perustaneet Matti Härkönen ja Nina Rautiainen. Kasvun Roihun intohimoa on kiittäminen myös Kasvu Openin kehityskaaresta. Vuoden alustahan Nina on aloittanut Hippos2020-hankkeen projektipäällikkönä.

Kasvu Openissa toteutettava toimintamalli sparrauksesta on syntynyt Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa, jota kauppakorkeakoulu ja kauppakamari yhdessä pilotoivat ja kehittivät. Kun malli oli saatu toimivaksi ja Kasvu Open -sparrauskilpailu kasvoi koko Suomen laajuiseksi kilpailuksi, synnytti Keski-Suomen Kauppakamari voittoa tuottamaton Kasvu Open Oy:n yhdessä kumppaneidensa kanssa.

Kasvu Openin juuret ovat siis syvällä keskisuomalaisessa tahdossa kasvaa, kehittyä ja edistää yrittäjyyttä.

Y4-termein:


“yrittäjyys ylös yhteiskunnassa yhteistyöllä”

Kasvu Openin menestys on siis vahvaa jatkumoa yrittäjyyden eteen Keski-Suomessa tehdylle työlle, joka on kasvanut kehittämään koko Suomea.

Olen pohtinut niitä syitä, minkä vuoksi tämän kaltainen yhteistyö on kehittynyt. Uskon siihen olevan syynä: tahdon, uskon, rohkeuden ja luottamuksellisuuden. On vaadittu henkilöitä, joilla on riittävä tahto muuttavaan voimaan. Henkilöitä, kuten Jorma Nokkala. On vaadittu keskinäistä uskoa ja rohkeutta lähteä mukaan. Ja on haluttu edistää koko maakunnan yhteistä hyvää. Aluksi sitä vaadittiin Y4-toimintaan, sitten YTKS:een, sitten Kasvu Openiin. Kyösti Saarimäki ja Tuulikirsikka Pirttiaho yrittäjien piireissä. Kauppakamarissa Uljas Valkeinen ei ole kaihtanut haasteita, vaan on kerta toisensa jälkeen pistänyt uransa likoon uskomansa asian puolesta. Seppo Sneck ja usea muu keskisuomalainen sijoittaja on laittanut aikansa, osaamisensa, verkostonsa ja kasvonsa peliin mukaan. Matti ja Nina: intohimoa, uskallusta ja yrittäjyyden riskit.

Keskeistä on mielestäni ymmärtää ja muistaa, etteivät mitkään kehityshankkeet synny tyhjiössä. Ne vaativat aina luottamuksellisia verkostoja. Kun teemme yhdessä töitä ja vahvistamme luottamuksellisuutta yhteyksissämme, luomme myös mahdollisuuksia poikkeuksille kokeiluille ja tavoitteille. Luottamukselliset verkostot ovat pääomaa, jota vaikea mitata, arvioida tai arvottaa – ja samalla se on kuitenkin useimmiten edellytys menestykselle.

Meillä on Keski-Suomessa ollut etuoikeus saada nauttia näiden rohkeiden (ja monien muiden ekosysteemissä mukana olevien) ihmisten panostuksesta Keski-Suomen eteen. Toivon vain, että näemme ja muistamme koko polun, sillä se on kuvaus määrätietoisesta työstä Keski-Suomen ja yrittäjyyden eteen, jotta meillä olisi Suomen yrittäjyyspääkaupunki ja todellinen kasvun maakunta. Koska kasvu kuuluu kaikille.

Kiitos siis tähän asti Nokkalan Jorma, Saarimäen Kyösti, Uljas Egyptiläinen, Sneppo, The Wind, Sanna-Mari, Roihutartar ja Härkös-Matti. Matka jatkuu, sillä tekemistä riittää!

Synnytystalkoot?

Syntyvyyden lasku huolettaa meitä kaikkia. Kai? Ainakin se huolettaa hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjasta kiinnostuneita.
Miten lisäämme syntyvyyttä? Vai pitääkö syntyvyyttä lisätä?
Globaalistikin syntyvyys on laskussa, mutta alueelliset erot ovat huomattavia.

Naisena, synnytysikäisenä ja lapsettomana, koen yhteiskunnallisen keskustelun hieman ahdistavana, painostavana ja monilta osin melko syyttävänäkin. Lapsiensaaminen ja perhesuunnittelu ovat erittäin henkilökohtaisia ja yksityisiä asioita, joiden valinnanvapauden eteen on tehty vuosikymmeniä (tai vuosisatoja) töitä. Tämä ei vain tunnu keskusteluissa nousevan esiin. Väestöliitto on kuitenkin pyrkinyt muistuttamaan, että lisääntymisoikeudet ovat ihmisoikeuksia, joiden toteuminen on merkittävä saavutus yhteiskuntajärjestelmässä. YK:n Kestävän kehityksen Agenda 2030 tavoite 5.6 Sukupuolten tasa-arvosta määrittää lisääntymisoikeuksia: Taata yhtäläiset mahdollisuudet seksuaali- ja lisääntymisterveyteen sekä lisääntymisoikeudet kansainvälisen väestö- ja kehityskonferenssin toimintaohjelman ja Pekingin toimintaohjelman sekä niiden arviointikonferenssien päätösasiakirjojen mukaisesti sovitulla tavalla.

Keskustelussa ääneen pääsevät kaikki eri elämän osa-alueiden äänitorvet, joiden keskeinen viesti on, että kolmekymppinen nainen on “unohtanut” tehdä lapsia. En ole tavannut yhtäkään länsimaalaista yli 20-vuotiasta naista elämässäni, joka ei olisi tietoinen biologisista tosiasioista lapsienhankinnan suhteen. Kukaan ei unohdu uraputkeen, opiskelijaelämään tai intohimoiseen harrastamiseen, niin, ettei muistaisi lastenhankintaa. Sen sijaan tiedän paljon naisia, joilla on takanaan epäonnistuneita parisuhteita, jotka ovat päättyneet lapsettomina parhaassa hedelmällisyysiässä. Syitä lapsettomuuteen on lukuisia. Kumppania ei löydy, erot ovat traumatisoineet ja usko parisuhteisiin on koetuksella, kumppanin kanssa elämäntilanteet eroavat vaikkapa ikäeron vuoksi, raskaudet keskeytyvät, työelämässä etsitään vakautta, oma tai kumppanin terveystilanne on haastava, ympäristön tila ahdistaa. Vain muutamia syitä mainitakseni. Olen itsekin eronnut 32-vuotiaana avioliitosta. Ei siinä tarvitse Einstein olla ymmärtääkseen, että lapsiluku tulee kohdallani jäämään lähes 100 % varmuudella alle kolmeen, todennäköisen lapsiluvun ollessa 0-2 välillä. Nyt 38-vuotiaana tuo luku on edelleen nolla.

Mielestäni meidän pitäisi hyväksyä naisten asemassa tapahtunut muutos:

1) valinnanvapaus ja lisääntymisoikeudet tarkoittavat myös valittua lapsettomuutta
2) lastenhankinnan keski-ikä on noussut

Voimme tukea heitä, jotka ovat valinnan tehneet lapsienhankinnasta, mutta samaan aikaan meidän tulee olla ylpeitä myös siitä, että suomalainen nainen on useimmiten siinä onnekkaassa asemassa, että hänellä on valinnanvapaus ja häneen on ladattu muitakin odotusarvoisia rooleja kuin äitiys.


Kaivoslaki kuumentaa tunteet

Tämän päivän Kaupppalehden (ti 8.1.2019) pääkirjoituksessa otetaan kantaa kaivoslakiin. Viime päivinä mediassa velloneista kirjoituksista ja kannanotoista on jäänyt mielikuva, että laki mahdollistaa Suomen maaperän rikkauksien ryöstämisen. Aihe itselleni hankala ja olen yrittänyt malttaa asian tiimoilta mieleni ja saada selvyyttä, missä on prosessin heikoin lenkki.

On selvää, että tarvitsemme jalometalleja, mikäli jatkossakin aiomme käyttää vaikkapa akkuja vaativia laitteita. Itse ajelen hybridillä, joten olisi hurskatelua väittää muuta. Tähän mennessä olemme suurelta osin ulkoistaneet omien kulutustottumustemme ympäristövaikutukset kolmansiin maihin, kuten Kongon demokraattiseen tasavaltaan.
(MT 21.2.2018).

Kauppalehden pääkirjoitus muistuttaa myös, että kaivosteollisuuden liikevaihto Suomessa on pari miljardia euroa ja suorat työllisyysvaikutukset ovat 5500 henkeä, epäsuorat n. 13 000 henkeä. Kaivosteollisuudella on merkitystä jopa kaltaiselleni huopakauppiaalle.

Mikä kaivoslaissa ja lupakäytänteissä sitten mättää? Lähtökohtainen ongelma on tietysti liiketoiminnan määräaikaisuus. Luonnonvarat ehtyvät muutamissa vuosikymmenissä, mutta ne jättävät jälkeensä tuhon, josta luonto ei kykene palautumaan, eikä ihminen luontoa ennallistamaan. Luonnon kannalta ei tosin liene merkitystä, onko tasapainoa ravisuttava muutos kaivamalla tyhjentämistä vai rakennuksia, teitä, viemäriverkostoja tai muuta ihmisen rakentamaa infraa. Meille ihmiselle ero on tietysti merkittävä.

Olen hyvin huolestuneena suorannut ja kuunnellut “valtaajien” lobbausta virkamiesten ja päättäjien suuntaan. Olen kuullut kokemuksia niin Ylläksen kuin Kuusamonkin alueen toiminnasta – ja nämä käytännöt osoittavat melkoista röyhkeyttä ja kunnioittamattomuutta paikallisidentiteetille. On päivänselvää, että etenkin keskeisillä matkailu- ja luontokohdealueilla kaivosteollisuus on uhka, jossa vastakkain ovat kotiseudun ainutkertaisuus, matkailun tulevaisuus ja kertakäyttöinen teollisuus, näin kärjistäen. Kaivosteollisuus ei ole ainoa elinkeino, jossa on potentiaalia. Näillä mainituilla pohjoisen ja Koillismaan alueilla matkailun potentiaali on kiistaton, mutta se pohjautuu puhtaaseen luontoon.

Järkytys oli monelle myös varmasti suuri, kun Oriveden kaivoksen jäteongelma levittäyi otsikoihin ja asenne nykyomistajalla oli “ne oli jo siellä, kun me ostettiin tämä”. Kovaa on peli, kun on varaa jättää jäljet siivoamatta. Olenhan itsekin ostanut vanhan teollisuuskiinteistön, mutta olen kyllä ymmärtänyt ostaneeni sen ihan menneine rasitteineen.

Tarvitaanko kaivosteollisuutta? Tarvitaan. Pitääkö kaivoslakia siis päivittää? Pitää. Otan tämän vielä tarkempaan tarkasteluun toisessa kirjoituksessa. Varmuudella voin jo tässä vaiheessa sanoa, että toimintamalleja ja asenteita tulee päivittää. Avoimuutta on lisättävä luonnonvarojen hyödyntämiseksi tehdyistä suunnitelmista. Viisautta on myöntää tehtyjen päätösten ei-toivovut seuraukset. Rohkeutta on muuttaa suuntaa.

Miksi eduskuntaan?

Keski-Suomen maaseutu tarvitsee modernin äänenkannattajan eduskuntaan.

Haluan olla viemässä näkemystä ja ymmärrystä päätöksentekoon maaseutukaupunkien elinvoimaisuuden edellytyksistä, yrittäyyden monimuotoisuudesta ja varmistaa, että kasvun ja kehittymisen mahdollisuudet toteutuvat myös kaupunkikeskusten ulkopuolella.

Minulle on tärkeää turvata yrittäjyyden ja terveen kilpailun toteutumista yhteiskunnassamme. Näen myös sukupuolien tasa-arvon tärkeänä arvona. Sukupuolten tasa-arvon toteutuminen Suomessa 2020-luvulla tarvitsee mm. naisille ehjempiä uria työmarkkinoilla ja nuorille miehille opiskelu- ja työpaikkoja, merkityksellisyyttä elämään.

Paluumuuttoni jälkeen 2010 olen tarkkaillut keskisuomalaista elämää ja osallistunut aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen vahvan maakuntakeskuksen kannattaja, vaikkakin näen selvän tarpeen edustuksellisuudelle, jossa nähdään koko maakunnan etu ja myös tasavertainen kohtelu arvokkaaksi. Vaikka se joskus tarkoittaisikin suurimman edunsaajan näennäistä myöntymistä pienempään osaan kakusta. Ilman myönntyksiä on kasvava riski ajautua vastakkainasetteluun, jossa jokainen nurkka pitää kiinni omistaan.

Sen vuoksi tarvitsemme eduskuntaan kaltaiseni rohkean kansanedustajan, jonka intohimona on Keski-Suomi.


Emilia_Eduskuntaan

Avoimen yhteiskunnan ihanne

Kokoomus tekee parhaillaan aatteellista ohjelmatyötä. Kuntapäättäjänä haluan korostaa puolueettoman median sekä avoimen ja osallistavan päätöksenteon merkitystä. Olen useisssa yhteyksissä nostanut esiin tunnustettua ja tunnistettua megatrendiä – demokratian murrosta.
Keuruullakin asia kirjattiin kaupunkistrategiaan. Ainakin taustoihin. Nähtäväksi jää, löytyykö kiinnostusta luoda uusia toimintamalleja, joilla osallistamista saadaan oikeasti lisättyä. Itse olen asiaa parhaani mukaan pitänyt esillä luottamushenkilönä. Keuruun kokoomusnaisethan myös käynnisti “Pullaa ja pulinaa – koko Keuruun keskustelutilaisuudet”, jolla toivomme saavamme uudenlaista areenaa kaikkia meitä kuntalaisia koskeviin asioihin.

Tässä vielä aateohjelman luonnoksesta ote, joka minun on helppo allekirjoittaa:

Kokoomus puolustaa Suomea avoimena yhteiskuntana. Avointa yhteiskuntaa ei ole ilman vapaata tiedonvälitystä.

Kokoomus haluaa rakentaa Suomea maana, jossa toteutuvat jokaisen mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa päätöksentekoon. Paikallinen ja alueellinen demokratia sekä elävä kansalaisyhteiskunta muodostavat kansanvallan lujan kivijalan.

Paljon melua tyhjästä – etenkin Keupasta ja jäähallista

Julkinen keskustelu joulukuussa Keuruun jäähallista kävi paikoitellen melko lämminhenkisenä paikallislehden palstoilla.
Asetelma oli klassinen: yksi sanoo yhtä, toinen toista ja viitataan kolmannen osapuolen ehdottomiin vaatimuksiin, kuitenkaan asiaa tarkastamatta.
Päätöksenteon lähtökohtana on faktan tarkistus, johon kuuluu myös tahtotilan selvittäminen.

Valtuustossa 18.12. talousarvion käsittelyn yhteydessä asia nousi myös esiin ja kaupunginhallitus sai toimeksiannon.
Valtuusto – Pöytäkirja 18.12.2017/Pykälä 74
“Keuruun jäähalliasiasta tehdään selvitys, jossa kaupungin johto kuulee kaikkia asianosaisia. Kuulemisen perusteella laaditaan suunnitelma ja neuvotellaan Mestiksen kanssa, miten jäähalliolosuhteet saadaan vastaamaan yhteisiä vaatimuksia ja tukemaan tulevaisuudessa myös muita hallin käyttäjiä kuten koululaisia. Aikataulusta sekä rahoitus- ja toteutustavasta valtuusto
tekee päätöksen 31.3.2018 mennessä.”

Asiasta voidaan nyt saatujen tietojen valossa todeta yksiselitteisesti, että jos kaupunginjohto olisi ottanut ensi töikseen tilanteesta tiedon saatuaan, ennen valtuustoa, huhumyllyn härkää sarvista ja soittanut Mestikseen ja aloittanut neuvottelun ja selvitykset, niin koko julkinen mylläys medioissa radiohaastatteluineen ja kirjoitteluun olisi jäänyt välistä. Samalla olisi voitu itse vaikuttaa, miten asiasta uutisoidaan. Olisi voitu oma-aloitteisesti tuoda esiin suunniteltavat uudistukset positiivisessa valossa, samoin mm. PK-seutua korkeampi keskimääräinen katsojamäärä. Nyt saadaan keskittyä maineenhallintaan ja badwillin korjaamiseen, kun oma-aloitteisuus olisi tuottanut goodwilliä. Paljon saatiin melua tyhjästä, melua, joka ei edes edistä asian eteenpäin viemistä, paikkakunnan maineesta puhumattamaan.

Suur-Keuruu 12.1.2018: Jäähalli saneerataan  
Suunniteltava saneeraus on positiivinen asia, jolla toivottavasti saadaan igluun entistä enemmän katsojia ja tunnelma pidettyä katossa ja Keupa HT sarjataulukon kärjessä jatkossakin. Unohtamatta taitoluistelijoiden menestyksen eväitä tai junioreiden liikunnan ja oppimisen riemua!

Nähtäväksi jää, millainen julkinen keskustelu seuraavasta keskeneräisestä asiasta sikiää.

Valtuusto 9.10. – puheenvuoro jätehuollon järjestämisestä

Tässä puheenvuoroni valtuustossa. Siinä toistuvat pitkälti samat argumentit kuin aiemmissani kirjoituksissa aiheesta. Muutama valtuustonkäsittelyssä tullut lisä löytyy:

Arvoisa puheenjohtaja, arvoisat valtuutetut.

Ymmärrän operatiivisen tason näkemyksen palveluiden järjestämisen mutkattomuudesta kuntayhtiön ja yhteisen jätelautakunnan kanssa.

Olen huolestunut valtuuston asemasta strategisia päätöksiä valmistelevana toimielimenä. Nyt valtuustolle on tuotu merkittävä strateginen päätös, mutta valmisteluun ei valtuustolla ole ollut mahdollista ottaa kantaa.

Tiedonanto on myös ollut ristiriitaista. On annettu ymmärtää, että jäteyhtiön osakkuus olisi voinut tarkoittaa, että jäteviranomaisen palvelutehtävistä voidaan ylikunnalliseen jätelautakuntaan siirtää vain osa. Nyt loppuvaiheessa on kuitenkin käynyt perin selväksi, että kunnalliseen jäteyhtiön osakkuus edellyttää kaikkien viranomaistehtävien ylikunnalliseen jätelautakuntaan siirtämistä.

Kaksi vuotta on ollut aikaa, mutta kysyn – onko valmisteluissa:
– vertailu eri kuntayhtiöiden kustannuksisia ja vaikutuksista kuntalaisille
– esitetty rahoituslaskelmia todellisista kokonaiskustannuksista
– tehty riskiarviointi vaihtoehdoista
– käsitelty tulevan jätelain muutoksia
– tehty yritysvaikutusten arviointia
– tehty hankintalain mukaista markkinaselvitystä?

Kyse on siis mitä suuremmissa määrin kunnallisesta itsehallinnosta luopumisesta. Teknisesti ei päätetä kuljetuksista, mutta faktisesti päätetään, halutaanko jatkossakaan päättää kuljetuksista itse. Jätelautakunta päättää kuljetusmuodosta. Asiasta viestiminen muusta näkökulmasta on yksiselitteisesti harhaanjohtamista.

Strategisesta näkökulmasta kolme isoa otsikkoa on valmistelussa vailla arviointia:
1) Ilmastonmuutos
2) Kiertotalous
3) Kilpailuneutraliteetti
Järjestys oikeastaan kuvaa myös ilmiöiden suuruusluokkaa. Nämä kolme asiaa ovat kuitenkin vankasti kiinni toisissaan.

Ilmastomuutoksen pysäyttäminen on ihan jokaisen asia. Kunnat ovat suuria yksiköitä, joiden tekemillä valinnoilla on suurempi merkitys ja ne myös rajaavat yksilön mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä. Miten jäteyhtiöön meneminen hidastaa ilmastomuutosta, kun kuntayhtiöiden pääasiallinen ratkaisu jätehuoltoon ovat jätteenpolttolaitokset? Polttolaitokset siis tuottavat pääosakkailleen mm kaukolämpöä. Investoinnit ovat n. 2-3 vuotta vanhoja, joten yhtiöiden taloudellinen intressi vähentää poltettavaa jätettä on heikko, eri asiantuntijoiden näkökulmasta jopa olematon. Kukin päätelköön itse.

Kiertotalouden edistäminen puolestaan edellyttää, että markkinoille tuotetaan erilliskerättyä jätemateriaalia kiertotalouden raaka-aineeksi. Nyt niin ei ole, ja edellä mainituista syistä ilman rankkoja ohjaavia toimenpiteitä, niin ei myöskään tule tapahtumaan. Miksi vähentää omaa polttoainettaan? Kuka keksii paremman bisneksen – saat rahaa siitä, että vastaanotat itsellesi polttoainetta, jonka myyt voitolla eteenpäin. Kuntayhtiöt toimivat taloudellisesta – eivät humanitäärisistä lähtökohdista.

Kilpailuneutraliteetti on kolmas asia. Se tarkoittaa siis, että meillä Suomessa on lailla säädelty sellainen asia kuin elinkeinovapaus. Elinkeinovapauteen kuuluu olennaisena asia investoinnit ja niihin liittyvät riskit. Kuntasektori, kun ryhtyy tuottamaan palvelua, jossa on markkinatoimijoita, saa kilpailua vääristävää etua verotusoikeudestaan ja verovaroin rakennetusta infrasta. Ja useimmiten myös kunnan tehtäviin kuuluvasta valmiista asiakasvirrasta.

Esimerkiksi jätemarkkinoilla tämä tarkoittaa, että kaikki julkiset investoinnit tehdään kuntalaisilta kerätyillä jätetaksoilla (jätelaskun perus- tai ekomaksut). Tehdyt investoinnit kuntayhtiöissä ovat siis täysin riskivapaita, koska jos vaikka lainataso nousisikin tai lämpöenergiamarkkinoilla tapahtuisi muutoksia, jolloin tulopuoli ei toteudu suunnitellusti – niin aina voi nostaa jätetaksaa. Kuntayhtiöt perusmaksuineen on ollut kehityssuunta Suomessa. Kun Kuntaliitto ja kunnalliset jäteyhtiöt esittelevät Suomen karttaa, jossa yli 290 kuntaa kuuluu jonkinlaiseen jäteyhtiöorganisaatioon – se tulee samalla esitelleeksi karttaa, joka pitkälti kuvaa markkinahäiriöitä Suomen jätemarkkinassa. Oikeastaan ainoastaan todella harvaan asutuilla seuduilla olisi puutetta markkinatoimijoista, jolloin kunta ei toiminnallaan aiheuta markkinahäiriötä.

Kyse on siis n. 1,5 miljardin liiketoiminnasta, joten on sinisilmäistä väittää, etteikö kuntayhtiöille ole taustalla taloudelliset pyrkimykset niiden haaliessa osakkaita ja vapaita pelureita markkinasta pois.

Jätemarkkinan vääristymän nurja puoli on jätteenpoltto. Tehdyt investoinnit on katettava. Kilpailuviranomainen on puuttumassa myös tähän tunnistettuun problematiikkaan. Kuntayhtiöt eivät halua lisätä erilliskeräystä, koska jälleen kerran, miksi vähentää omaa polttoainetta. Polttolaitoksissa on hieman eroja tarpeessa muoviin sekajätteessä, riippuen siitä, millainen polttotekniikka niillä on käytössä. Riikinvoiman (Sammakkokangas) leijukattila on vikaherkempi teknologia, jolloin sekajätteessä on oltava puhtaasti palavaa materiaalia paljon mukana. Riikinvoima ei myöskään pysty käsittelemään kaikkea SOTE-jätettä. Öljypohjaisten muovien erilliskeräys ei olisi heille järkevää. Westenergyn (Millespakka) ja Tammervoiman (Mustankorkea sopimuskumppani) kattilat ovat arinakattiloita, jotka pystyvät polttamaan “huonompaakin” sekajätettä.

Mutta vielä takaisin kilpailuviranomaiseen. Uuden jätelain valmistelussa ja taustatyössä on otettu laajasti kantaa ja tehty selvityksiä kilpailuneutraliteetin problematiikassa. Siihen liittyvät jätelain hankintojen rajat sidosyksikkö-yhteydessä,sidosyksikkökohtelu, toissijaisen vastuun jätteen määrittely sekä infran avaamisen tavoite. Näistä seikoista johtuen uusi jätelaki tullee merkittäväĺlä tavalla määrittämään toimintaympäristöä.

Kiertotalouden edistäminen edellyttää erilliskerättyjen jätemateriaalivirtojen saamista vapaille markkinoille hyödynnettäväksi. Kilpailuviranomaisen asiantuntijan kanssa keskustellessani kävi ilmi, että virastossa oltaisiin erittäin kiinnostuneita ottamaan kaltaisiamme kuntia (jotka eivät ole mukana kuntayhtiössä) mukaan kehitystyöhön markkinapaikka-konseptiin, jossa pyritään saamaan jätevirrat markkinoille. Tämän kaltaiset erottavuustekijät voisivat nimenomaan nostaa Keuruun profiilia ja toimia kilpailuvaltteina – jos vain uskallamme tehdä erilaisen päätöksen kuin 290 muuta kuntaa.

Tai jos tehdäänkin päätös liittyä kuntayhtiöön, niin kyllähän meidän on tiedettävä, mistä luovumme ja perusteltava kuntalaisille, että miksi. On tehtävä strateginen valinta, jonka taustalla on laaja arviointi valinnan seurauksista.

Kaupunginhallituksen puheenjohtajan kirjoitusta lainaten:
Jos palvelut omalta paikkakunnalta häviävät, niin yksityiset kuin julkisetkin, syy on ainakin osaksi tehdyistä valinnoista. Ja silloin on turha enää valittaa.

Päätöksesi tuli siis oikeiston yhteinen vastesitys kaupunginhallituksen esitykseen:

Vuonna 2018 Keuruu järjestää kunnan vastuulle kuuluvan jätehuollon edelleen itsenäisesti ja jätehuollon viranomaisena jatkaa tekninen lautakunta.

Muuta kuin yhtiömuotoista kuntien välistä yhteistoimintaa voidaan järjestää. Keuruu ei hanki osakkuuksia kunnallisista jäteyhtiöistä vuosille 2017 tai 2018.

Valtuusto edellyttää, että vuoden 2018 aikana selvitetään pitkän tähtäimen vaihtoehtoja. Selvitysten tulee olla kattavia ja monipuolisia. Valtuusto käsittelee asiaa tarpeen mukaan erillisissä seminaareissa.