Vastuunkanto & vanhemmuus – katoava kansanperinne?

Eilen osallistuin Kauppakamarien ja Taloudellisen Tiedotustoimiston vaalikiertueelle “Tykkää hyvinvoinnista!”. Kiertueella nostetaan esiin asiaa erityisesti taloudesta, nuorista ja heidän hyvinvoinnistaan.

Puheenvuoroissa sivuttiin työelämän ja koulutuksen murrosta, vastuullisuutta liiketoiminnassa sekä sukupuolten tasa-arvoa. Päällimäisenä ajatuksena – tai pitäisikö sanoa tunteena – jäi päähäni pyörimään vanhemmuuden rooli. Koen yhteiskuntamme hukanneen vanhemmuuden roolin ja vastuun. Tai korjaan – koen vanhempien hukanneen vanhemmuutensa ja vastuunsa. En tiedä, mikä yhteiskunnassamme on mennyt rikki ja missä kohtaa hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt itselleen karhunpalveluksen.

Meillä on asiat mukama niin pirun huonosti, että pahoinvointi sen kuin lisääntyy. Nuoret ovat erityisen hukassa, vanhukset laitostetaan ja työelämä on muka niin hektistä ja heikosti palkattua, että harva selviää täyspäisenä viikosta toiseen.

Samaan aikaan meillä on enemmän taloudellisia mahdollisuuksia kuin koskaan aikaisemmin. Maailma alkaa kännykän ruudulta. Mikä meitä siis traumatisoi? Oma näkemykseni on, että vastuun ja yhteisöllisyyden puute. Uskon, että meillä on kaikilla samanlaiset mahdollisuudet onnistua elämässämme, jos vain saamme edes jonkinlaisen vastuunkannon mallin kotoamme. Jos meihin uskotaan ja luotetaan – sekä annetaan mahdollisuus yrittää ja epäonnistua – sillä samalla annetaan myös mahdollisuus onnistua. Velttous ja tekemättömyys synnyttävät uskonpuutetta. Uskonpuutteessa etsimme ulkopuolelta syitä omaan epätyydyttävään tilaamme, vaikka tosiasiassa meillä on kaikilla avaimet onneen omissa käsissämme. Onni ei tarkoita kylän komeinta autoa tai paksuinta lompsaa, vaan sisäistä rauhaa, tyytyväisyyttä omaan elämäämme, kokemusta merkityksellisyydestä ja siitä, että olemme itse ohjaksissa.

Elämässä tulee aina tilanteita, jotka ovat epäoikeudenmukaisia tai vaikeuksia, jotka saapuvat pyytämättä ja yllättäen. Vaihtoehtoina on jäädä tuleen makaamaan ja etsimään syyllisiä tai nousta, hyväksyä tilanne ja elää tilanteen vaatimalla tavalla, sopeuttaa omat suunnitelmansa.

Muutamia kysymyksiä:

  • Kenen vastuulla on lasten & nuorten sosiaalisen median käyttö?
  • Kenen vastuulla on opettaa lapsille ja nuorille työelämätaitoja, kuten tervehtiminen, työaikojen noudattaminen, ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan, sosiaalisten tilanteiden taidot?
  • Kenen vastuulla on opettaa, että sääntöjä ja lakeja on kunnioitettava?
    Kenen vastuulla on opettaa, että sääntöjen, lakien ja sopimusten rikkomisesta on seurauksia?
  • Kenen vastuulla on opettaa kunnioittava käytös kaikkia kanssaihmisiä kohtaan?
  • Kenen vastuulla on opettaa lapselle, että vastoinkäymiset eivät kerro ihmisen arvosta ihmisenä?
  • Kenen vastuulla on opettaa, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja vaikka emme olisi samaa mieltä, tulee kaikkia kunnioittaa?
  • Kenen vastuulla on opettaa, että kukaan ihminen ei ole täydellinen, vaan arvokas ja rakastettava juuri sellaisena kuin on, eikä tekojensa tähden?

Jos meillä yhteiskunnassa vanhemmuus olisi raiteillaan, olisi moni muukin asia paremmalla tolalla.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *