Hyvä hoito on arvokysymys. Olen kasvanut perheessä, jossa isovanhempien hoidosta on pyritty huolehtimaan mahdollisimman pitkään itse. Äidinäiti asui kotonaan lähes 101-vuotiaaksi, viettäen ainoastaan viimeiset päivät sairaalassa voimien ehtyessä. Isänäiti tarvitsi tehostettua hoitoa aikaisemmin, mutta palvelukodissakin asuessaan isäni vieraili käytännössä päivittäin hänen luonaan. Dementia oli vienyt muistin jo vuosikymmeniä aiemmin, joten meidän kauempana asuvien lastenlasten vierailut eivät mummoa juuri lämmittäneet. Isän reissuissa ollessa veljeni vieraili kuitenkin mummoa katsomassa, hän kun kävi isäni korvikkeesta.
Isovanhempien kotona asumisen tukeminen on aina ollut arvovalinta. Mäntän mummon 5 tytärtä saivat vankan työnteon mallin kotoaan elämään, mummo kävi myös töissä ja eläköidyttyään hän otti lastenlapset hoitaakseen. Kesällä hoidettavana oli parhaimmillaan yli kymmenpäinen räkänokkaporukka ja talvella Mäntässä asuneet. Mummo teki työlounaat tyttärilleen ja vävyilleen vuosikymmenten ajan. Itse muutin mummolaan 16-vuotiaana käydäkseni Mäntässä lukion.
Kun mummolla alkoi kasikymppisenä ikä jo hieman painaa, niin äitini hankki sijoitusasunnon samasta taloyhtiöstä, jossa tädilläni oli asunto, jos vaikka mummo haluaisi muuttaa joku päivä. No, ei halunnut. Niinpä mummolaa hoidettiin suvun voimin, kukin auttoi kykynsä mukaan. Viikonloput mummo reissasi mökille muiden mukana ja kun mökkikausi oli ohi, vietti mummo viikonloput jonkun tyttärensä luona. Jouluiksi kokoonnuimme aina mummolaan, 4 sukupolvea kaikki yhdessä.
Mummolta kysyttiin kyllä tasaisin väliajoin, että haluaisiko hän muuttaa kerrostaloon. Ei halunnut. Mihinkäs sitä ihminen kotoaan lähtisi.
Mummon valinta oli mummon valinta ja sen mukaan elettiin ja autettiin. Pelkkää auringonpaistetta ei yhteiselo tietenkään aina ollut. Viimeisinä vuosikymmeninä kuulo ja näkö alkoi heikentyä ja yölliset kompuroinnit aiheuttivat sydämentykytyksiä puolin ja toisin. Samoin muisti alkoi hieman prakaamaan ja osittain varmasti huonon kuulonkin vuoksi tuli väärinymmärryksiä. Kaikesta huolimatta elämää järjesteltiin aina niin, että mummo tuli hoidetuksi.
Tänä päivänä omat vanhempani auttavat meitä lapsia lastenlasten, koirien ja kodinhoidossa parhaan kykynsä mukaan. Apuun voi aina luottaa.
Niinpä minusta on aivan luonnollista suunnitella mieheni kanssa taloprojektia, jossa huomioimaan myös vanhempiemme mahdollista tarvetta asua kanssamme.
Hyvä hoito on siis mielestäni todellakin arvovalinta, ja kaikilla arvoilla ja valinnoilla on hintansa. Kysymys vain kuuluu, että minkä hinnan sinä olet valinnoistasi valmis maksamaan?