Seuraavana kirjoitukseni julkaistiin Suur-Keuruussa 28.3.2019.
Vaalipaneelista toiseen olen törmännyt raikkaisiin tuulahduksiin menneisyydestä. Olen kuunnellut lukuisia puheenvuoroa työstä, työllistämisestä ja koulutuksesta, joissa toistuu sama teema: pysyvyys. Pitää saada ihmisille vakituisia työpaikkoja, pitää perua aktiivimalli, pitää perua koulutusleikkaukset. Kekkosen jälkeen Suomessa ei kuulemma ole johtajia ollutkaan. Tehtyä ei saada tekemättömäksi, eikä menneisyys palaa. Ilmastokeskustelu on sentään asia, jossa aikajänne ulottuu yli vaalikausien. Osaamisesta kohkataan paljon, mutta lähinnä keskitytään suojelemaan nykyrakenteita, turvaamaan pysyvyyttä. Nyt koulunsa aloittaneet lapset käyvät työssä 2070-luvulla – millaisia taitoja me heille opetamme? Miltä näyttää työelämä 2050-luvulla? Pitkät työurat ja puhdas nousujohteisuus samoilla työpaikoilla ovat AY-liikkeiden propagandaa, ihanne menneisyydestä, joka vaatii ravistelua. Edes 1990-luvulla syntyneet eivät halua työuriltaan pysyvyyttä, vaan merkityksellisyyttä, niin minkä ihmeen takia roikumme tässä menneisyyden ihanteessa? Nyt tarvitaan rohkeutta uusiin avauksiin, uusiin kokeiluihin koulutussektorilla, digiloikkaa korkeakoulutukseen ja osaamisen kehittämisen suunnanmuutosta.
Yksi suunnanmuutos voidaan tehdä 2. asteella. Lisätään oppisopimuskoulutusta, joka tapahtuu työpaikoilla. Työpaikoille kehitetään malli työssäoppijoiden valmentajista. Ammatilliset opettajat tukevat työpaikkavalmentajien työtä ja ohjaavat oppilaita. Jatko-opintovalmiuksia varten luodaan teorian siltaopinnot, jotka voidaan suorittaa työuran missä tahansa vaiheessa. Tällöin teoriaa opiskellaan, kun siihen on sisäistä motivaatiota ja teoriaopinnot ovat jatko-opintoja varten aina ajantasaiset.
Korkeakoulutus voidaan digiajassa tuoda jokaiseen kotiin ja kylään. Korkeakoulut tarvitsevat vahvemmat kannusteet ja rahoitusmallien uudistuksen, jotta täydennyskoulutusmahdollisuudet saadaan maakuntien joka kolkkaan, samalla voidaan kyseenalaista korkeakoulujen keskittämisen tarve ja seiniin sijoittaminen. Tutkintouskovaisuudesta on luovuttava ja osaamisen kehittämiseen löydettävä keinoja. Tulevaisuudessa työn ja opintojen rajapinnat hämärtyvät, kun osaamista päivitetään ja suunnataan joustavasti tarpeen ja intohimojen mukaan. Muutokseen ei pidä vain sopeutua, vaan siitä on maaseutukunnissa opittava ottamaan kaikki irti! Edessämme on monien mahdollisuuksien tulevaisuus, jos vain siirrämme katseemme peräpeilistä eteenpäin.
Olipa mielenkiintoinen iltapäivä eilen Jyväskylän kävelykadulla. Erityisesti kaksi kohtaamista jäi mieleen.
Ensimmäisen keskustelun kävin vanhemman herran kanssa, joka tarkasteli kokoomustelttaa kauempaa mietteliäänä. Kävelin hänen luokseen ja tarjosin suklaata ja Terveisiä Keuruulta -flyeriani, vaikka osasin arvata vastauksen. Kohteliaasti lähdin kuitenkin selvittämään, mistä hänen pettymyksensä kokoomuslaiseen politiikkaan kumpuaa. Kävimme monisyisen keskustelun talouspolitiikasta, kokoomuksen puheenjohtajista ja hänen kohtaamisestaan ihmisten kanssa, joihin tehdyt leikkaustoimet ovat osuneet. Olimme samaa mieltä sosiaaliturvan uudistustarpeesta, sillä päätöksenteko ei tällä hetkellä pysty edes tunnistamaan leikkausten seurauksia, niin sirpaleinen on tukijärjestelmämme. Pitkän keskustelun jälkeen herra totesi, että kenties hän voisikin äänestää kokoomusta ja minua, ei vielä näissä vaaleissa, sillä nyt ehdokas oli jo katsottuna. Mutta ehkä seuraavissa, etenkin jos pääsen läpi ja saan kartutettua lisää osaamista. Ymmärrystä minulla hänen mielestään kyllä riittää. Kiitin kohteliaimmin ja toivotimme toisillemme hyvää kevättä.
Toinen kohtaaminen olisi voinut olla äkkiseltään pelottava. Selvästi narkin näköinen, oman ikäiseni mies pyyhälsi levottomasti höpöttäen aivan viereeni ja sopersi ”Nyt jos haluat estää tappoja tapahtumasta, niin juttele mun kanssa hetki.” Minä, kun en vähästä hätkähdä, niin ojensin kaverille koppaa ja sanoin ”Ota suklaata ja kerropa, että mikäpä nyt on vialla.” Terveisiä Keuruulta -kortti toimi jälleen. Meillähän olikin nuoruudesta yhteisiä tuttuja, eläviä ja edesmenneitä. Tämän tarinan siis tunsinkin, vaikka en tätä kaveria suoraan muistanut, vuodet eivät olleet kohdelleet häntä hyvin. Hän muisti minut tai kenties tarkemminkin minut Koikkalaisen kaupan talon tyttärenä.
Hänen tarinansa on se sukupolveni syrjäytyneiden nuorten miesten tyypillinen tarina: YH-äidin poika, tunnistamaton ADHD, tarkkisluokka, leima otsassa ja väärä seura. Pitkät illat ja päihteet. Alkoholista huumeisiin, lopulta amfetamiini on se ainoa aine, jolla pää tuntuu pysyvän kasassa. Toivoa on huonosti näköpiirissä, kun työpaikat eivät ole pysyneet käsissä. Rikoksia ja päihderiippuvuus, joka estää ADHD-lääkityksen (tämä on nyt tarkistamaton fakta, mutta hänen kokemuksensa). Riippuvuustausta oli myös kasvainleikkauksen yhteydessä edessä, oli kuulemma aika kivulias leikkaus ja jälkihoito, kun kipulääkkeet oli pidettävä minimissä. Töitähän hänkin haluaisi, mutta kun kukaan ei palkkaa. Kävimme keskustelun, että kyllä päihteettömyys on se lähtökohta, jos töitä haluaa. En minä lässyttänyt tai taputellut päätä, vaan totesin, että hoitoon on haluttava, jos meinaat saada muutoksen aikaan. Kyllähän hän sen itsekin tiesi. Sanoin, että töitä saa kysellä, kun on halua muuttua.
Siitä meidän on pidettävä huoli, että hoitopaikkoja riittää, kun halua on. Tässä on myös yksi syy, miksi mä en usko siihen oppivelvollisuuden pidentämiseen syrjäytymisen ehkäisemisessä – jos näitä jätkiä ei saada peruskoulussa kiinni, niin sitten ollaan huonossa jamassa. Ei tämäkään kaveri ammattikouluaan olisi käynyt, vaikka pakko olisi ollut.
Ihmiset pitää osata kohdata ihmisinä ja kuunnella tarkalla korvalla.
Viikonloppuna moni halusi tietää miksi lähdin ehdolle, miksi politiikka minua kiinnostaa ja miksi Keski-Suomi on minulle tärkeä. Autoillessa tuli pohdittua asiaa ja tässä tulos:
Maaliskuun viimeisen viikonlopun ajelua vaalikentillä.
Videoleikkauspöydältä, Aleksi Graf, kommentteja:
Materiaalia oli noin tunnin verran, joten ymmärrettävän ja tiiviin kokonaisuuden tekeminen oli mukava pähkinä purtavaksi. Täysi taiteellinen vapaus antoi mahdollisuuden kuvastaa Emman joskus poukkoilevaa ajatuksen juoksua ja monipuolista kiinnostusta maakuntamme asioihin.
Raakavideolla pohdittiin todella kipeitäkin asioita, jotka ovat muovanneet Emmasta nyt näkyvän ja rohkean ehdokkaan. Kiiltokuvia on netti pullollaan. Emma näyttäytyy videolla omana itsenään: rohkea pohdiskelija, sanavalmis ja hakeutuu aina kehittäviin keskusteluihin – myös itsensä kanssa.
Olisin halunnut tuoda vielä enemmän Emman palavaa intohimoa politiikkaan, mutta se voisi tuntua ensikosketuksella omituiselta… joten myöhemmillä videoilla homma syvenee ja avautuu uudella tavalla. Emma on minun valinta. Hän haluaa tehdä töitä Suomelle ja Euroopan yhteistyölle. Trumpiin hän ei luota, joten jenkit eivät valitettavasti pääse osallisiksi Emman erinomaisesta tietotaidosta.
Suur-Keuruussa julkaistiin tänään 25.3.2019 vastineeni Keskustan Pertti Lehtomäen esittelemään maakuntaverolla höystettyyn maakuntamalliin SOTEsta.
On helppo olla Lehtomäen kanssa samaa mieltä SOTE-palveluiden tasa-arvoisesta saatavuudesta. Julkisella palvelutuotannolla kirittäjänä on budjetoidut eurot ja hoitotakuun toteutuminen. Tästä syystä Kokoomus on, Sipilän kaadettua hallituksen MAKU2-lakipaketin mahdottomuuden edessä, keskittymässä palveluiden laadun kehittämiseen. Hoitatakuiden kiristäminen tulee parantamaan palveluiden saatavuutta: hoitoon tulee päästä kuukaudessa, nykyisen 3 kk:n sijaan. Lasten ja nuorten mielenterveyden tarvearviointi tulee tapahtua 2-3 viikossa nykyisen 6 viikon sijaan ja palveluiden pariin on päästävä kuukaudessa (nyt 3 kk).
Kuntaliitto on Kokoomuksen kanssa samoilla linjoilla, kunnissa tiedetään parhaiten, miten palvelut maakunnan sisällä yhteistyössä tulee järjestää. Sosiaalipalvelut pidetään lähellä ihmistä, yhteyttä ja tiedonvaihtoa terveyspalveluiden kanssa kehitetään. Kaikessa hoidossa lähtökohtana pitää olla asiakkaan tarvitsema hoiva, ei desimaali. Keuruullakin lähtökohtana on hoitoisuus henkilöstötarpeen arvioinnissa. Niukat resurssit on osoitettava tarpeen mukaan. Haamuhoitajia tai väärinkäytöksiä ei hyväksytä, valvontaa ja sanktiointia on kiristettävä.
Kehitetään tiedolla johtamista ja yhteistyötä. Leveämmät hartiat rahoituspohjaan tarvitaan, mutta maakuntavero on kallis ja eriarvoisuutta lisäävä ratkaisu. Aluekehityksen skenaariot näyttävät voimakasta alueellista eriytymistä maakuntienkin kesken. Kestävyysvaje rankaisee ikääntyviä maakuntia. Nyt jo nähdään, että tulevaisuudessakin tarvitaan valtiontukia tasaamaan maakuntien eriarvoisuutta, joten nyt ei tarvita uutta veroa, joka vaatii uuden hallintoportaan. Keski-Suomessa on tehty erittäin laadukasta työtä SOTE-valmisteluissa ja tästä meidän on levollista ja hyvä jatkaa. Uudistamista tarvitaan, samoin tarvitaan maakunnan sisäistä solidaarisuutta.
Se, miten Keski-Suomi järjestää SOTE-palvelunsa jääköön meidän keskisuomalaisten päätettäväksi
“Tulevissa eduskuntavaaleissa päätetään myös sosiaali- ja terveyspalvelujen tulevaisuudesta. Nyt jos koskaan kannattaa kuunnella tarkalla korvalla puolueiden näkemyksiä – ja äänestää viisaasti.” Täsmällään näin, Pertti, täsmälleen näin. Luotan keskisuomalaisiin, luota sinäkin.
Kokoomusnaisten julkaisussa nostin esiin kasvupolkuani vaikuttajana. Järjestöt ovat merkittävä väylä vaikuttaa ja tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa. (Koko julkaisun löydät täältä.)
Huomaan myös poliittisessa toiminnassa selvästi sen, että tulen vaikuttamistyöhön poliittisen järjestelmän ulkopuolelta. Toki olen tällä hetkellä osa järjestelmää, puolueen jäsen ja paikallisyhdistyksen puheenjohtaja.
Näen kuitenkin selvästi, että toimintamallini ovat vähemmän luutuneita ja mieleltäni olen voimakkaan uudistuhaluinen. Minulla on vahva usko monipuoluejärjestelmään, vaikkakin näen puolueiden uudistumistarpeen. Uudistusta tulee tapahtumaan, joko se tapahtuu puolueista käsin sisältä tai ulkoisen paineen kautta. Itse toivon ja uskon sisäiseen muutokseen ja siksi olenkin valinnut olla tässä pelissä mukana.
Minulle verkostoni ovat luottamuspääomaa. Olen nuorkauppakamari- ja yrittäjyysverkoista vuosien aikana rakentanut itselleni ystäväpiirin, joka toimii luottamuksella ja käy vastavuoroisuudella. Vierastan itse ajatusta, että verkostoja käytetään kertakäyttöisenä kauppatavarana. Tähänkin poliitikassa törmää valitettavasti. Uskon kuitenkin muutokseen ja elän vahvasti arvojeni mukaisesti. Siksi olen myös pyrkimässä vahvemmin mukaan politiikkaan, sillä luotan meidän toisinajattelijoiden raikastavan ja suoraselkäistävän politiikantekoa. Politiikkojen tehtävänä on rakentaa demokratian pelisäännöillä parempaa maailmaa ja siinä rakennustyössä minäkin haluan olla mukana.
Tässä vielä nostoni Keski-Suomen Yrittäjäsanomista.
Suomessa tarvitaan lisää rohkeutta ja riskinottoa. Tarvitsemme talouskasvua, innovaatioiden tuomaa lisäarvoa ja tuotteita maailmanmarkkinoille. Kasvun vauhdittamiseksi ja ulottamiseksi yhä useammalle alalle tarvitaan kevenevää sääntelyä ja verokohtelua yrityksen tuloksesta. Yrityksen varojen tulisi voida siirtyä investointeihin ja kehitykseen ilman verokarhun kouraisua. Menestys edellyttää aina riskinottoa, ja yrityksen tulisi voida rahoittaa kasvun riskiä kannattavammin omilla pääomillaan.
Kaikki yritykset tarvitsevat joustavampia työmarkkinoita. Tämä tarkoittaa laajaa paikallista sopimista, monipuolisia osaamisen kehittämisen malleja, palkansaajan ja yrittäjyyden raja-aitojen kaatamista sekä työperäisen maahanmuuton helpottamista.
Minulle tasa-arvoinen työelämä on tärkeä teema. Sukupuolittunut työelämämme ja perhevapaiden kustannukset hidastavat naisten työurien kehittymistä ja estävät vaurastumista. Samaan aikaan nähdään huolestuttavia merkkejä nuorten miesten syrjäytymistä ja tippumisesta työmarkkinoilta. Meidän on rakennettava tasa-arvoisempaa työelämää.
Toinen keskeinen seikka on vastuullisuus. Se ulottuu laajasti sosiaalisesta ja taloudellisesta vastuusta ympäristövastuuseen. Kestävä kehitys on hyvää bisnestä kaikille ja siihen meidän on kannustettava.
Kokonaisuudessaan lehden digiversion löydät tästä.
Kuulin aamulla ajaessani pätkän Yle Puheen keskustelusta, jossa pohdittiin naisia liikenteessä. Siihen liittyviä stereotypioita, tilastollisesti naisia kuskeina ja naisten ajovastuun jakautumista perheen sisällä. Aihe osuu myös hyvin selkeästi sukupuolinormeihin.
Pysähdyin pohtimaan omaa taustaani ja miten minusta on tullut se kuski, joka olen. Melkoisen hyvä kuski olenkin, ainakin naiseksi.
Minulla on kaksi vanhempaa veljeä, jotka ovat molemmat saaneet mopot. Petteri päristeli -80-luvulla Honda Monkeylla ja Santeri -90-luvulla Suzuki PV:llä. Samoin minä. Petterin mankilla opeteltiin mökin pihassa mopolla ajoa ja saattoi matka joskus ylettyä postilaatikolle asti. Mökkitietä pääsi muksuna ajamaan isän sylistä ja sitten vähän isompana ihan itse ajaen. (Rikos lienee vanhentunut…)
Kun virallinen 15 vuoden ikä koitti tarjosi mopoilu vapautta. Vaikka mopa ei tarvinnut koulu- tai harrastusmatkoihin (koska keskustan lapselle kaikki tapahtui vieressä), niin sillä pääsi kesällä ajamaan Lomppariin uimaan ja viikonloppuna ajamaan mökille myöhemmin kuin porukat! Ai että sitä vauhdin ja vapauden hurmaa ja mäkäräisten määrää kaulassa, kun päristi PV:llä 28 kilometriä!
Minulle siis sallittiin aina sama päristelyt kuin veljilleni. Kun koitti aika ajaa ajokortti, isä ilmoitti, että ajan C-kortin. Tuossa kohtaa hieman pyörittelin silmiäni ja piti kai periaatteesta sanoa jotain vastaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Niinpä suoritin C-kortin ja keräsin itsevarmuutta ajoneuvojen hallintaan. En koskaan ajatellut, että olisin huonompi kuski kuin pojat. Olen harjoitellut auton pyörittämistä maalla ja jäällä ja oppinut, kuinka paljon oikaisua on liikaa.
Parikymppisenä sain syntymäpäivälahjaksi auton. Kirkkaan vihreän Micran, jolla huomioarvo oli taattu. Koin olevani erityisen onnekas ja auton omistaminen mahdollisti aivan uudenlaisen maailman! Asuin Turussa ja siihen asti olin käytännössä polkupyöräillyt joka paikkaan, myös vetämään Lady-pesistä kaikkine maila- ja räpyläkasseineen. Kun sain auton, kävin parin vuoden asumisen jälkeen ensimmäisen kerran Länsikeskuksen Kodin1:ssä ja Citymarketissa. Wau!
Auton omistamiseen kuului myös perushuoltaminen. Isä on opettanut, miten renkaat ja pyyhkijänsulat vaihdetaan, miten ja miksi ikkunat pitää pestä sisältä ja pinta vahata. Kaikkinensa olen siis oppinut autoilemaan ja toimimaan itsenäisesti, pitkälti juuri isän oppien ansiosta. Vaikka olen tyttö, olen saanut samat opit kuin veljeni.
Ajettujen kilometrien ansiosta minusta onkin kasvanut autonainen. Metsästyskoiran omistamisen myötä minusta kasvoi myös nelivetonainen. Sysäys siihen saattoi tulla, kun micran ominaisuudet loppuivat muutaman kerran Varsinais-Suomen metsäautoteillä kesken… Toki isä myös omisti useamman pajeron, joten maasturilla ajosta oli kokemuksia.
Liikkumisen vapaus on mahtava asia. Olen yleensä rohjennut ajaa liikenteessä kuin liikenteessä – toki tähänkin on poikkeus. Malesian Penangissa asuessa ajoneuvona oli kevarin tehoinen skootteri. Penangin liikenne oli sellaista, että sinne sekaan minulla ei ollut minkäänlaista hinkua, vaan tyydyin mieluusti olemaan kyydissä ja annoin miehen hoitaa ajamisen.
Autoilla on lomamatkoilla huristeltu niin Maltan vasemmanpuoleista liikennettä ja kapeita pikkukatuja kuin Saksan motareitakin. Oli siinä jotain mielettömän mahtavaa, että miten nopeasti matka Saksasa taittui, kun latasi Terranosta lämän alas autobaanalla. Toki mekkala hytissä oli sitä luokkaa, että pelttorit olisivat olleet tarpeen. Kroatian loman jälkeen päätin, että ikinä enää me ei vuokrata alitehoisia nuhapyssyjä. Olin varma, että se litran koneella varustettu kukkopilli jää sinne autolautan alakertaan, enkä saa komennettua autoa ylös yhdeksän asteen ramppia. Tai että se sama kukkopilli hyytyy loma-asuntoon johtavaan mäkeen, jollaisia muuten ei Suomessa saisi edes rakentaa. Huhhuh. Saman vuoden syksyllä Kanadassa vuokra-autona olikin sitten maasturi. Erehdyin sitten vielä kerran mankumaan Smartin vuokraamista lomalla. Samalla tuli 3 kertaa samassa: ensimmäinen, viimeinen ja ainoa kerta: se tunne, kun automaattivaihteinen auto sammuu vuoristotien jyrkkään, nousevaan mutkaan. Ei sitä autoa suotta pölynimuriksi sanota.
Olen siis vahvasti autonainen. Työmatkan taittamiseen ei tosin ole edes vaihtoehtoa, mutta toisaalta ajaminen ei myöskään minua haittaa. Ajan n. 30 000 km:ä vuodessa ja ilmastonmuutoksen eteneminen hirvittää myös minua. Tässäkin isä kyllä toimi esimerkkinä. Jäätyään eläkkeelle Huopikselta isä osti Mistubishi Outlander PHEV:n. Kun hänelle oli kertynyt pari vuotta kokemusta ja minulla koitti autonvaihto, päätin itsekin selvittää hybridi-vaihtoehdon, aiemman dieselin sijaan.
Armoton laskenta, ajoergonomiavertailu ja sisätilojen mittaaminen eri vaihtoehdoissa päätyi siihen, että hankin itselleni Volvon XC60 T8:n eli hydridikoneen. oki on rehellisyyden nimissä todettava, että auton valintaan vaikutti myös kenties lähestyvä neljänkympin kriisi. Ajattelin, että kerrankin ostan sellaisen auton, jossa on tehoja. Ajokokemusta autosta on nyt n. 38 tuhannen kilometrin verran – ja on todettava, että hydridissä on puolensa… ja puolensa.
Mutta mikä tämän polveilevan tarinan opetus on? Jälleen kerran – tasa-arvon kehittyminen ja sukupuolinormien murtuminen on enemmän kiinni vastakkaisen sukupuolen edustajista. Normi naisesta huonompana kuskina pohjaa usein miesten vahvempaan rooliin kuskeina ja siihen, mitä tytöille opetetaan. Poikia voivat kiinnostaa mutterit ja nippelit, mutta kiinnostus moottereihin ei liity ajamiseen tai ajotaitoihin ja kiinnostukseen ajamisesta. Meidän tulisi vanhempina, täteinä ja setinä tarkkailla enemmäkin sitä, minkälaisia normeja päässämme kannamme ja aktiivisesti pyrkiä pois näistä. Tai edes vaieta niistä ja kannustaa lapsia ja nuoria kokeilemaan ja kehittämään taitojaan monipuolisesti, ilman sukupuolinormien painolastia. Että tulee päivä, jolloin ei enää ole naiskuskeja, otsikon sanonta on painunut unholaan – ja minäkin arvioin vain olevani ykskantaan ”hyvä kuski”.
Olen kiitollinen siitä, että isäni on kasvattanut meitä ”tasapäisesti”. Siinä lienee osasyy siihen, että olen särmä valinta.
Sanotaan, että aikaamme ja päätöksentekoamme vaivaa historiattomuus, emmekä muista päätöksenteossa tai arvioinnessa katsoa muutamaa vuotta kauemmas. Sen vuoksi haluan kuvata keskisuomalaisen yrittäjyyden ja yhteistyön kehittymistä, tosin täysin omasta, subjektiivisesta, näkökulmastani. Haluan kertoa, mistä minusta keskisuomalaisesssa yhteistyössä on kyse – ja keitä meidän on siitä kiittäminen.
Viime perjantaina (18.1.) oli Kasvu Open -ilmiön ilta. Kasvu Openin joukkue oli järjestänyt iloisen juhlatilaisuuden, jossa juhlittiin syksyllä myönnettyjä palkintoja (Tasavallan Presidentin myöntämä kansainvälityspalkinto ja European Entreprise Promotion Award), mutta ennen kaikkea illassa oli kyse Kasvu Openin voimakaksikon, toimitusjohtaja Uljas Valkeisen ja tuomariston puheenjohtajan Seppo Sneckin lämminhenkisistä läksiäisistä, kun herrat siirtyvät Kasvu Openista ”eläkkeelle”.
Itse näen Kasvu Openin keskisuomalaisen yhteistyön ja luottamuksellisuuden evoluutiona ja jatkumona sille yrittämisen ja yritteliäisyyden liekittämiselle, joka sai alkunsa Y4-hankkeena vuoden 2004-2005 tienoilla. (Välihuomiona mainittakoon, että itse paluumuutin Keuruulle 2010 ja olin aivan pihalla Keski-Suomen kuvioista). Itse kuulin Y4-hankkeesta osallistuessani Yritysten Taitava Keski-Suomi -hankkeeseen, niin asiakkaana kuin ohjausryhmänkin jäsenenä vuonna 2010.
Kun 2010 aloin aktiivisesti verkostoitumaan keskisuomalaiseen yrityselämään, osallistuin niin Keurusseudun yritttäjien, Keski-Suomen Yrittäjien ja Kauppakamarinkin toimintaan. Kuuntelin tarkalla korvalla, missä meillä Keski-Suomessa mennään ja opin paljon. Olen saanut tavata ja kuunnella intohimoisia yrittäjiä, jotka sydämessään tuntevat, järjellään tietävät sekä toiminnallaan osoittavat yrittäjyyden voimaa, intohimoa ja mahdollisuuksia hyvinvoinnin rakentajina. Y4-hankekin vaatii aikanaan rohkeutta, uskoa ja luottamusta syntyäkseen ja menestyäkseen. Olen kuullut lukuisia tarinoita, joissa on mainittu niin teollisuusneuvos Jorma Nokkala kuin yrittäjäneuvos Kyösti Saarimäkikin henkilöinä, jotka todellakin halusivat vahvistaa yrittäjyyttä Keski-Suomessa.
Voittoisaa Y4-toimintamallia seurasi Yritysten Taitava Keski-Suomi -hanke. Vuonna 2008 alkanut talouden romahdus kirkasti tarpeen yritysten kehittämiseksi uudenlaisella otteella. Keski-Suomen kauppakamari ja Keski-Suomen Yrittäjät kokosivat voimansa julkisten toimijoiden kanssa ja EU-rahoituksen avulla palkattiin osaamispäälliköitä, jotka matkasivat vuosien ajan ympäri Keski-Suomea sparraten yrityksiä kasvun ja kehittymisen haasteissa. Noihin osaamispäälliköihin lukeutuvat mm Sanna-Mari Hynninen, Keski-Suomen Yrittäjien nykyinen toimitusjohtaja, sekä Kasvun Roihu Oy:n perustaneet Matti Härkönen ja Nina Rautiainen. Kasvun Roihun intohimoa on kiittäminen myös Kasvu Openin kehityskaaresta. Vuoden alustahan Nina on aloittanut Hippos2020-hankkeen projektipäällikkönä.
Kasvu Openissa toteutettava toimintamalli sparrauksesta on syntynyt Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa, jota kauppakorkeakoulu ja kauppakamari yhdessä pilotoivat ja kehittivät. Kun malli oli saatu toimivaksi ja Kasvu Open -sparrauskilpailu kasvoi koko Suomen laajuiseksi kilpailuksi, synnytti Keski-Suomen Kauppakamari voittoa tuottamaton Kasvu Open Oy:n yhdessä kumppaneidensa kanssa.
Kasvu Openin juuret ovat siis syvällä keskisuomalaisessa tahdossa kasvaa, kehittyä ja edistää yrittäjyyttä.
Y4-termein:
“yrittäjyys ylös yhteiskunnassa yhteistyöllä”
Kasvu Openin menestys on siis vahvaa jatkumoa yrittäjyyden eteen Keski-Suomessa tehdylle työlle, joka on kasvanut kehittämään koko Suomea.
Olen pohtinut niitä syitä, minkä vuoksi tämän kaltainen yhteistyö on kehittynyt. Uskon siihen olevan syynä: tahdon, uskon, rohkeuden ja luottamuksellisuuden. On vaadittu henkilöitä, joilla on riittävä tahto muuttavaan voimaan. Henkilöitä, kuten Jorma Nokkala. On vaadittu keskinäistä uskoa ja rohkeutta lähteä mukaan. Ja on haluttu edistää koko maakunnan yhteistä hyvää. Aluksi sitä vaadittiin Y4-toimintaan, sitten YTKS:een, sitten Kasvu Openiin. Kyösti Saarimäki ja Tuulikirsikka Pirttiaho yrittäjien piireissä. Kauppakamarissa Uljas Valkeinen ei ole kaihtanut haasteita, vaan on kerta toisensa jälkeen pistänyt uransa likoon uskomansa asian puolesta. Seppo Sneck ja usea muu keskisuomalainen sijoittaja on laittanut aikansa, osaamisensa, verkostonsa ja kasvonsa peliin mukaan. Matti ja Nina: intohimoa, uskallusta ja yrittäjyyden riskit.
Keskeistä on mielestäni ymmärtää ja muistaa, etteivät mitkään kehityshankkeet synny tyhjiössä. Ne vaativat aina luottamuksellisia verkostoja. Kun teemme yhdessä töitä ja vahvistamme luottamuksellisuutta yhteyksissämme, luomme myös mahdollisuuksia poikkeuksille kokeiluille ja tavoitteille. Luottamukselliset verkostot ovat pääomaa, jota vaikea mitata, arvioida tai arvottaa – ja samalla se on kuitenkin useimmiten edellytys menestykselle.
Meillä on Keski-Suomessa ollut etuoikeus saada nauttia näiden rohkeiden (ja monien muiden ekosysteemissä mukana olevien) ihmisten panostuksesta Keski-Suomen eteen. Toivon vain, että näemme ja muistamme koko polun, sillä se on kuvaus määrätietoisesta työstä Keski-Suomen ja yrittäjyyden eteen, jotta meillä olisi Suomen yrittäjyyspääkaupunki ja todellinen kasvun maakunta. Koska kasvu kuuluu kaikille.
Kiitos siis tähän asti Nokkalan Jorma, Saarimäen Kyösti, Uljas Egyptiläinen, Sneppo, The Wind, Sanna-Mari, Roihutartar ja Härkös-Matti. Matka jatkuu, sillä tekemistä riittää!
Keski-Suomen maaseutu tarvitsee modernin äänenkannattajan eduskuntaan.
Haluan olla viemässä näkemystä ja ymmärrystä päätöksentekoon maaseutukaupunkien elinvoimaisuuden edellytyksistä, yrittäyyden monimuotoisuudesta ja varmistaa, että kasvun ja kehittymisen mahdollisuudet toteutuvat myös kaupunkikeskusten ulkopuolella.
Minulle on tärkeää turvata yrittäjyyden ja terveen kilpailun toteutumista yhteiskunnassamme. Näen myös sukupuolien tasa-arvon tärkeänä arvona. Sukupuolten tasa-arvon toteutuminen Suomessa 2020-luvulla tarvitsee mm. naisille ehjempiä uria työmarkkinoilla ja nuorille miehille opiskelu- ja työpaikkoja, merkityksellisyyttä elämään.
Paluumuuttoni jälkeen 2010 olen tarkkaillut keskisuomalaista elämää ja osallistunut aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen vahvan maakuntakeskuksen kannattaja, vaikkakin näen selvän tarpeen edustuksellisuudelle, jossa nähdään koko maakunnan etu ja myös tasavertainen kohtelu arvokkaaksi. Vaikka se joskus tarkoittaisikin suurimman edunsaajan näennäistä myöntymistä pienempään osaan kakusta. Ilman myönntyksiä on kasvava riski ajautua vastakkainasetteluun, jossa jokainen nurkka pitää kiinni omistaan.
Sen vuoksi tarvitsemme eduskuntaan kaltaiseni rohkean kansanedustajan, jonka intohimona on Keski-Suomi.
