Kuulin aamulla ajaessani pätkän Yle Puheen keskustelusta, jossa pohdittiin naisia liikenteessä. Siihen liittyviä stereotypioita, tilastollisesti naisia kuskeina ja naisten ajovastuun jakautumista perheen sisällä. Aihe osuu myös hyvin selkeästi sukupuolinormeihin.
Pysähdyin pohtimaan omaa taustaani ja miten minusta on tullut se kuski, joka olen. Melkoisen hyvä kuski olenkin, ainakin naiseksi.
Minulla on kaksi vanhempaa veljeä, jotka ovat molemmat saaneet mopot. Petteri päristeli -80-luvulla Honda Monkeylla ja Santeri -90-luvulla Suzuki PV:llä. Samoin minä. Petterin mankilla opeteltiin mökin pihassa mopolla ajoa ja saattoi matka joskus ylettyä postilaatikolle asti. Mökkitietä pääsi muksuna ajamaan isän sylistä ja sitten vähän isompana ihan itse ajaen. (Rikos lienee vanhentunut…)
Kun virallinen 15 vuoden ikä koitti tarjosi mopoilu vapautta. Vaikka mopa ei tarvinnut koulu- tai harrastusmatkoihin (koska keskustan lapselle kaikki tapahtui vieressä), niin sillä pääsi kesällä ajamaan Lomppariin uimaan ja viikonloppuna ajamaan mökille myöhemmin kuin porukat! Ai että sitä vauhdin ja vapauden hurmaa ja mäkäräisten määrää kaulassa, kun päristi PV:llä 28 kilometriä!
Minulle siis sallittiin aina sama päristelyt kuin veljilleni. Kun koitti aika ajaa ajokortti, isä ilmoitti, että ajan C-kortin. Tuossa kohtaa hieman pyörittelin silmiäni ja piti kai periaatteesta sanoa jotain vastaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Niinpä suoritin C-kortin ja keräsin itsevarmuutta ajoneuvojen hallintaan. En koskaan ajatellut, että olisin huonompi kuski kuin pojat. Olen harjoitellut auton pyörittämistä maalla ja jäällä ja oppinut, kuinka paljon oikaisua on liikaa.
Parikymppisenä sain syntymäpäivälahjaksi auton. Kirkkaan vihreän Micran, jolla huomioarvo oli taattu. Koin olevani erityisen onnekas ja auton omistaminen mahdollisti aivan uudenlaisen maailman! Asuin Turussa ja siihen asti olin käytännössä polkupyöräillyt joka paikkaan, myös vetämään Lady-pesistä kaikkine maila- ja räpyläkasseineen. Kun sain auton, kävin parin vuoden asumisen jälkeen ensimmäisen kerran Länsikeskuksen Kodin1:ssä ja Citymarketissa. Wau!
Auton omistamiseen kuului myös perushuoltaminen. Isä on opettanut, miten renkaat ja pyyhkijänsulat vaihdetaan, miten ja miksi ikkunat pitää pestä sisältä ja pinta vahata. Kaikkinensa olen siis oppinut autoilemaan ja toimimaan itsenäisesti, pitkälti juuri isän oppien ansiosta. Vaikka olen tyttö, olen saanut samat opit kuin veljeni.
Ajettujen kilometrien ansiosta minusta onkin kasvanut autonainen. Metsästyskoiran omistamisen myötä minusta kasvoi myös nelivetonainen. Sysäys siihen saattoi tulla, kun micran ominaisuudet loppuivat muutaman kerran Varsinais-Suomen metsäautoteillä kesken… Toki isä myös omisti useamman pajeron, joten maasturilla ajosta oli kokemuksia.
Liikkumisen vapaus on mahtava asia. Olen yleensä rohjennut ajaa liikenteessä kuin liikenteessä – toki tähänkin on poikkeus. Malesian Penangissa asuessa ajoneuvona oli kevarin tehoinen skootteri. Penangin liikenne oli sellaista, että sinne sekaan minulla ei ollut minkäänlaista hinkua, vaan tyydyin mieluusti olemaan kyydissä ja annoin miehen hoitaa ajamisen.
Autoilla on lomamatkoilla huristeltu niin Maltan vasemmanpuoleista liikennettä ja kapeita pikkukatuja kuin Saksan motareitakin. Oli siinä jotain mielettömän mahtavaa, että miten nopeasti matka Saksasa taittui, kun latasi Terranosta lämän alas autobaanalla. Toki mekkala hytissä oli sitä luokkaa, että pelttorit olisivat olleet tarpeen. Kroatian loman jälkeen päätin, että ikinä enää me ei vuokrata alitehoisia nuhapyssyjä. Olin varma, että se litran koneella varustettu kukkopilli jää sinne autolautan alakertaan, enkä saa komennettua autoa ylös yhdeksän asteen ramppia. Tai että se sama kukkopilli hyytyy loma-asuntoon johtavaan mäkeen, jollaisia muuten ei Suomessa saisi edes rakentaa. Huhhuh. Saman vuoden syksyllä Kanadassa vuokra-autona olikin sitten maasturi. Erehdyin sitten vielä kerran mankumaan Smartin vuokraamista lomalla. Samalla tuli 3 kertaa samassa: ensimmäinen, viimeinen ja ainoa kerta: se tunne, kun automaattivaihteinen auto sammuu vuoristotien jyrkkään, nousevaan mutkaan. Ei sitä autoa suotta pölynimuriksi sanota.
Olen siis vahvasti autonainen. Työmatkan taittamiseen ei tosin ole edes vaihtoehtoa, mutta toisaalta ajaminen ei myöskään minua haittaa. Ajan n. 30 000 km:ä vuodessa ja ilmastonmuutoksen eteneminen hirvittää myös minua. Tässäkin isä kyllä toimi esimerkkinä. Jäätyään eläkkeelle Huopikselta isä osti Mistubishi Outlander PHEV:n. Kun hänelle oli kertynyt pari vuotta kokemusta ja minulla koitti autonvaihto, päätin itsekin selvittää hybridi-vaihtoehdon, aiemman dieselin sijaan.
Armoton laskenta, ajoergonomiavertailu ja sisätilojen mittaaminen eri vaihtoehdoissa päätyi siihen, että hankin itselleni Volvon XC60 T8:n eli hydridikoneen. oki on rehellisyyden nimissä todettava, että auton valintaan vaikutti myös kenties lähestyvä neljänkympin kriisi. Ajattelin, että kerrankin ostan sellaisen auton, jossa on tehoja. Ajokokemusta autosta on nyt n. 38 tuhannen kilometrin verran – ja on todettava, että hydridissä on puolensa… ja puolensa.
Mutta mikä tämän polveilevan tarinan opetus on? Jälleen kerran – tasa-arvon kehittyminen ja sukupuolinormien murtuminen on enemmän kiinni vastakkaisen sukupuolen edustajista. Normi naisesta huonompana kuskina pohjaa usein miesten vahvempaan rooliin kuskeina ja siihen, mitä tytöille opetetaan. Poikia voivat kiinnostaa mutterit ja nippelit, mutta kiinnostus moottereihin ei liity ajamiseen tai ajotaitoihin ja kiinnostukseen ajamisesta.
Meidän tulisi vanhempina, täteinä ja setinä tarkkailla enemmäkin sitä, minkälaisia normeja päässämme kannamme ja aktiivisesti pyrkiä pois näistä. Tai edes vaieta niistä ja kannustaa lapsia ja nuoria kokeilemaan ja kehittämään taitojaan monipuolisesti, ilman sukupuolinormien painolastia. Että tulee päivä, jolloin ei enää ole naiskuskeja, otsikon sanonta on painunut unholaan – ja minäkin arvioin vain olevani ykskantaan ”hyvä kuski”.
Olen kiitollinen siitä, että isäni on kasvattanut meitä ”tasapäisesti”. Siinä lienee osasyy siihen, että olen särmä valinta.
