Tässä vielä nostoni Keski-Suomen Yrittäjäsanomista.
Suomessa tarvitaan lisää rohkeutta ja riskinottoa. Tarvitsemme talouskasvua, innovaatioiden tuomaa lisäarvoa ja tuotteita maailmanmarkkinoille. Kasvun vauhdittamiseksi ja ulottamiseksi yhä useammalle alalle tarvitaan kevenevää sääntelyä ja verokohtelua yrityksen tuloksesta. Yrityksen varojen tulisi voida siirtyä investointeihin ja kehitykseen ilman verokarhun kouraisua. Menestys edellyttää aina riskinottoa, ja yrityksen tulisi voida rahoittaa kasvun riskiä kannattavammin omilla pääomillaan.
Kaikki yritykset tarvitsevat joustavampia työmarkkinoita. Tämä tarkoittaa laajaa paikallista sopimista, monipuolisia osaamisen kehittämisen malleja, palkansaajan ja yrittäjyyden raja-aitojen kaatamista sekä työperäisen maahanmuuton helpottamista.
Minulle tasa-arvoinen työelämä on tärkeä teema. Sukupuolittunut työelämämme ja perhevapaiden kustannukset hidastavat naisten työurien kehittymistä ja estävät vaurastumista. Samaan aikaan nähdään huolestuttavia merkkejä nuorten miesten syrjäytymistä ja tippumisesta työmarkkinoilta. Meidän on rakennettava tasa-arvoisempaa työelämää.
Toinen keskeinen seikka on vastuullisuus. Se ulottuu laajasti sosiaalisesta ja taloudellisesta vastuusta ympäristövastuuseen. Kestävä kehitys on hyvää bisnestä kaikille ja siihen meidän on kannustettava.
Kokonaisuudessaan lehden digiversion löydät tästä.
Kuulin aamulla ajaessani pätkän Yle Puheen keskustelusta, jossa pohdittiin naisia liikenteessä. Siihen liittyviä stereotypioita, tilastollisesti naisia kuskeina ja naisten ajovastuun jakautumista perheen sisällä. Aihe osuu myös hyvin selkeästi sukupuolinormeihin.
Pysähdyin pohtimaan omaa taustaani ja miten minusta on tullut se kuski, joka olen. Melkoisen hyvä kuski olenkin, ainakin naiseksi.
Minulla on kaksi vanhempaa veljeä, jotka ovat molemmat saaneet mopot. Petteri päristeli -80-luvulla Honda Monkeylla ja Santeri -90-luvulla Suzuki PV:llä. Samoin minä. Petterin mankilla opeteltiin mökin pihassa mopolla ajoa ja saattoi matka joskus ylettyä postilaatikolle asti. Mökkitietä pääsi muksuna ajamaan isän sylistä ja sitten vähän isompana ihan itse ajaen. (Rikos lienee vanhentunut…)
Kun virallinen 15 vuoden ikä koitti tarjosi mopoilu vapautta. Vaikka mopa ei tarvinnut koulu- tai harrastusmatkoihin (koska keskustan lapselle kaikki tapahtui vieressä), niin sillä pääsi kesällä ajamaan Lomppariin uimaan ja viikonloppuna ajamaan mökille myöhemmin kuin porukat! Ai että sitä vauhdin ja vapauden hurmaa ja mäkäräisten määrää kaulassa, kun päristi PV:llä 28 kilometriä!
Minulle siis sallittiin aina sama päristelyt kuin veljilleni. Kun koitti aika ajaa ajokortti, isä ilmoitti, että ajan C-kortin. Tuossa kohtaa hieman pyörittelin silmiäni ja piti kai periaatteesta sanoa jotain vastaan, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Niinpä suoritin C-kortin ja keräsin itsevarmuutta ajoneuvojen hallintaan. En koskaan ajatellut, että olisin huonompi kuski kuin pojat. Olen harjoitellut auton pyörittämistä maalla ja jäällä ja oppinut, kuinka paljon oikaisua on liikaa.
Parikymppisenä sain syntymäpäivälahjaksi auton. Kirkkaan vihreän Micran, jolla huomioarvo oli taattu. Koin olevani erityisen onnekas ja auton omistaminen mahdollisti aivan uudenlaisen maailman! Asuin Turussa ja siihen asti olin käytännössä polkupyöräillyt joka paikkaan, myös vetämään Lady-pesistä kaikkine maila- ja räpyläkasseineen. Kun sain auton, kävin parin vuoden asumisen jälkeen ensimmäisen kerran Länsikeskuksen Kodin1:ssä ja Citymarketissa. Wau!
Auton omistamiseen kuului myös perushuoltaminen. Isä on opettanut, miten renkaat ja pyyhkijänsulat vaihdetaan, miten ja miksi ikkunat pitää pestä sisältä ja pinta vahata. Kaikkinensa olen siis oppinut autoilemaan ja toimimaan itsenäisesti, pitkälti juuri isän oppien ansiosta. Vaikka olen tyttö, olen saanut samat opit kuin veljeni.
Ajettujen kilometrien ansiosta minusta onkin kasvanut autonainen. Metsästyskoiran omistamisen myötä minusta kasvoi myös nelivetonainen. Sysäys siihen saattoi tulla, kun micran ominaisuudet loppuivat muutaman kerran Varsinais-Suomen metsäautoteillä kesken… Toki isä myös omisti useamman pajeron, joten maasturilla ajosta oli kokemuksia.
Liikkumisen vapaus on mahtava asia. Olen yleensä rohjennut ajaa liikenteessä kuin liikenteessä – toki tähänkin on poikkeus. Malesian Penangissa asuessa ajoneuvona oli kevarin tehoinen skootteri. Penangin liikenne oli sellaista, että sinne sekaan minulla ei ollut minkäänlaista hinkua, vaan tyydyin mieluusti olemaan kyydissä ja annoin miehen hoitaa ajamisen.
Autoilla on lomamatkoilla huristeltu niin Maltan vasemmanpuoleista liikennettä ja kapeita pikkukatuja kuin Saksan motareitakin. Oli siinä jotain mielettömän mahtavaa, että miten nopeasti matka Saksasa taittui, kun latasi Terranosta lämän alas autobaanalla. Toki mekkala hytissä oli sitä luokkaa, että pelttorit olisivat olleet tarpeen. Kroatian loman jälkeen päätin, että ikinä enää me ei vuokrata alitehoisia nuhapyssyjä. Olin varma, että se litran koneella varustettu kukkopilli jää sinne autolautan alakertaan, enkä saa komennettua autoa ylös yhdeksän asteen ramppia. Tai että se sama kukkopilli hyytyy loma-asuntoon johtavaan mäkeen, jollaisia muuten ei Suomessa saisi edes rakentaa. Huhhuh. Saman vuoden syksyllä Kanadassa vuokra-autona olikin sitten maasturi. Erehdyin sitten vielä kerran mankumaan Smartin vuokraamista lomalla. Samalla tuli 3 kertaa samassa: ensimmäinen, viimeinen ja ainoa kerta: se tunne, kun automaattivaihteinen auto sammuu vuoristotien jyrkkään, nousevaan mutkaan. Ei sitä autoa suotta pölynimuriksi sanota.
Olen siis vahvasti autonainen. Työmatkan taittamiseen ei tosin ole edes vaihtoehtoa, mutta toisaalta ajaminen ei myöskään minua haittaa. Ajan n. 30 000 km:ä vuodessa ja ilmastonmuutoksen eteneminen hirvittää myös minua. Tässäkin isä kyllä toimi esimerkkinä. Jäätyään eläkkeelle Huopikselta isä osti Mistubishi Outlander PHEV:n. Kun hänelle oli kertynyt pari vuotta kokemusta ja minulla koitti autonvaihto, päätin itsekin selvittää hybridi-vaihtoehdon, aiemman dieselin sijaan.
Armoton laskenta, ajoergonomiavertailu ja sisätilojen mittaaminen eri vaihtoehdoissa päätyi siihen, että hankin itselleni Volvon XC60 T8:n eli hydridikoneen. oki on rehellisyyden nimissä todettava, että auton valintaan vaikutti myös kenties lähestyvä neljänkympin kriisi. Ajattelin, että kerrankin ostan sellaisen auton, jossa on tehoja. Ajokokemusta autosta on nyt n. 38 tuhannen kilometrin verran – ja on todettava, että hydridissä on puolensa… ja puolensa.
Mutta mikä tämän polveilevan tarinan opetus on? Jälleen kerran – tasa-arvon kehittyminen ja sukupuolinormien murtuminen on enemmän kiinni vastakkaisen sukupuolen edustajista. Normi naisesta huonompana kuskina pohjaa usein miesten vahvempaan rooliin kuskeina ja siihen, mitä tytöille opetetaan. Poikia voivat kiinnostaa mutterit ja nippelit, mutta kiinnostus moottereihin ei liity ajamiseen tai ajotaitoihin ja kiinnostukseen ajamisesta. Meidän tulisi vanhempina, täteinä ja setinä tarkkailla enemmäkin sitä, minkälaisia normeja päässämme kannamme ja aktiivisesti pyrkiä pois näistä. Tai edes vaieta niistä ja kannustaa lapsia ja nuoria kokeilemaan ja kehittämään taitojaan monipuolisesti, ilman sukupuolinormien painolastia. Että tulee päivä, jolloin ei enää ole naiskuskeja, otsikon sanonta on painunut unholaan – ja minäkin arvioin vain olevani ykskantaan ”hyvä kuski”.
Olen kiitollinen siitä, että isäni on kasvattanut meitä ”tasapäisesti”. Siinä lienee osasyy siihen, että olen särmä valinta.
Varastan tämän sanaparin hyvältä nuorkauppakamariystävältäni, se kuvaa mielestäni oivalla tavalla ajan henkeä. Lehdet kirkuvat ilmastokriisiä ja komentoa ”jotain täytyy tehdä”. Itse elän kuplassa, joita asioita tehdään jo.
Olen viimeisen parin vuoden aikana innostanut ja motivoinut nuorkauppakamarilaisia huomioimaan kestävän kehityksen tavoitteet (YK:n Agenda 2030) ja niiden mahdollisuudet liiketoimintaan. Kyse on pitkälti jo olemassa olevista ilmiöistä ja tapahtumista, mutta jostain syystä media ja tietyt puolueet haluvat luoda mielikuvaa, että mitään ei asian eteen jo tapahtuisi.
Tämän hallituskauden aikana on mm luotu Sitoumus2050 -portaali, joka tarjoaa niin tietoa kuin työkalujakin, joilla jokainen yksilö ja yhteisö voi seurata ja luoda itselleen tavoitteita kestävän tulevaisuuden eteen. Sitra on viimeisten vuosien aikana tuottanut tietoa niin kiertotalouden liiketoimintapotentiaalista kuin käynnistänyt erilaisia ohjelmia mm kiertotalouden hyödyntämiseen eri liiketoimintasektoreilla. Puunjalostusteollisuus laitevalmistajineen on vuosikymmenten ajan innovoinut uusiutuvista raaka-aineista niin uusia kuidunjalostusmenetelmiä, pakkaustehokkuutta parantavia ratkaisuja, muovia korvaavia materiaaleja kuin pyrkinyt tehostamaan kaikkia materiaalivirtoja ja löytämään sivuvirroille uutta liiketoimintaa. Liiketoiminnan on oltava kestävää, jotta sillä olisi tulevaisuutta. Esimerkkinä vaikkapa Valmet:
Neste Oyj on panostanut uusiutuvien biopolttoaineiden kehitykseen ja vastuullisuuteen.
Markkinoilta löytyy lukuisia innovatiivisia yrityksiä, jotka ovat ottaneet riskiä löytääkseen uusia, kestäviä ratkaisuja vaikkapa ruuantuotantoon. Hyönteisfarmarit, satokausiajattelu, hävikkiruokaravintolat, hiilinautraalit maatilat – kaikki esimerkkejä kestävästä, ilmastotietoisesta liiketoiminnasta.
Missä on sitten varaa parantaa? Julkinen sektori laahaa pahasti perässä. Jos valtionhallinto onkin pyrkinyt edistämään yksityisen sektorin ilmastotekoja, on sillä vielä pitkä matka omassa toiminnassaan.
Kunnissa ilmastoteot ja kestävän kehityksen tavotteiden saavuttaminen on siirretty muiden vastuulle. Ainakin siltä minusta kuntapäättäjä ja keskustelua seuraavana tuntuu. Kaikki on niin vaikeaa ja mihinkään muutokseen on mahdoton sitoutua. Infraa rakennetaan samalla kaavalla kuin aina ennenkin, eikä kaavoituksellakaan kantaa uskalleta ottaa. Katse on suunnattu kuluvaan budjettikauteen tulevaisuuden sijaan. Rahaa kuntasektori Suomessa sijoittanut jätteenpolttoon. Äärettömän lyhytnäköistä ja EU:n jätehierarkia iskee vielä kunnallisia polttolaitoksia sormille.
Julkisella sektorilla on edelleen varaa sijoittaa seiniin ja rakennuksiin, joiden käyttöaste on 50 % luokkaa. Kuinka monta betonista koulutussektorin rakennusta meillä seisoo tyhjänpanttina puolet vuorokaudesta ja kesäkuukaudet? Perusteena on tietysti yksikkökustannukset, jotka osataan jollakin maagisella kaavalla laskea aina kannattavammiksi, mitä isompiin yksiköihin siirrytään. Emme vain ole kyenneet uudistamaan omaa toimintaamme, emme koulutustamme tai toimintatapojamme.
Iso osa viranhaltijoista puristaa edelleen henkilökohtaisen koppikonttorinsa ovenkarmeja, raameja, joista yksityinen sektori on pyrkinyt aktiivisesti eroon viimeiset 20 vuotta. Koska jokainen neliö maksaa. Se maksaa euroja rakentamiseen, ylläpitämiseen ja jokaisella eurolla on myös hiilijalanjälkensä.
Kokouskäytännöt edellyttävät kahvia ja kättelykierroksia, vaikka iso osa tapaamisesta voitaisiin hoitaa digitaalisesti. Kyse on kulttuuri- ja vuorovaikutusmuutoksesta, joka edellyttää uusien kommunikointitapojen ja -taitojen opettelua. Kun ihmiset kootaan yhteen, keskeistä olisi hyödyntää kohtaamista uuden luomiseen, ei välttämättömien ja rutiinipäätösten tekemiseen. Livenä pitää syntyä lisäarvoa, eikä arvon menetystä.
Ilmaston eteen hartiavoimin tehdään siis jo työtä. Kuluttajan ja peruspertin on vain itsensäkin valittava toisin. Tarjonta ohjaa kulutuskäyttäytymistä, joista autokeskustelu on mielestäni yksi absurdeimmista. Mutta tästä tulee oma postauksensa.
Kestävä kehitys edellyttää niin voimakasta uudistumista, nämä vaalit eivät yksin muutosta ratkaise. Meidän pitää olla samaan aikaan tyytyväisiä ja huomioida etenevä positiivinen muutos – ja asettaa edelleen kunnianhimoisia tavoitteita muutoksen kiihdyttämiseksi. Muutos ei tapahdu valtiojohtoisesti, vaan se edellyttää että niin julkinen, yksityinen kuin kolmaskin sektori – ja kaikki me yksilöt – huomioimme ympäristön, ihmiset, ihmisoikeudet ja talouden näkökulmat.
Keskustelun yksinkertaistaminen ilmastotavoitteiksi on monimutkaisen asian liiallista yksinkertaistamista.
Tarvitsemme tekoja kaikkien 17 kestävän kehityksen tavoitteen eteen.
Hyvä hoito on arvokysymys. Olen kasvanut perheessä, jossa isovanhempien hoidosta on pyritty huolehtimaan mahdollisimman pitkään itse. Äidinäiti asui kotonaan lähes 101-vuotiaaksi, viettäen ainoastaan viimeiset päivät sairaalassa voimien ehtyessä. Isänäiti tarvitsi tehostettua hoitoa aikaisemmin, mutta palvelukodissakin asuessaan isäni vieraili käytännössä päivittäin hänen luonaan. Dementia oli vienyt muistin jo vuosikymmeniä aiemmin, joten meidän kauempana asuvien lastenlasten vierailut eivät mummoa juuri lämmittäneet. Isän reissuissa ollessa veljeni vieraili kuitenkin mummoa katsomassa, hän kun kävi isäni korvikkeesta.
Isovanhempien kotona asumisen tukeminen on aina ollut arvovalinta. Mäntän mummon 5 tytärtä saivat vankan työnteon mallin kotoaan elämään, mummo kävi myös töissä ja eläköidyttyään hän otti lastenlapset hoitaakseen. Kesällä hoidettavana oli parhaimmillaan yli kymmenpäinen räkänokkaporukka ja talvella Mäntässä asuneet. Mummo teki työlounaat tyttärilleen ja vävyilleen vuosikymmenten ajan. Itse muutin mummolaan 16-vuotiaana käydäkseni Mäntässä lukion.
Kun mummolla alkoi kasikymppisenä ikä jo hieman painaa, niin äitini hankki sijoitusasunnon samasta taloyhtiöstä, jossa tädilläni oli asunto, jos vaikka mummo haluaisi muuttaa joku päivä. No, ei halunnut. Niinpä mummolaa hoidettiin suvun voimin, kukin auttoi kykynsä mukaan. Viikonloput mummo reissasi mökille muiden mukana ja kun mökkikausi oli ohi, vietti mummo viikonloput jonkun tyttärensä luona. Jouluiksi kokoonnuimme aina mummolaan, 4 sukupolvea kaikki yhdessä.
Mummolta kysyttiin kyllä tasaisin väliajoin, että haluaisiko hän muuttaa kerrostaloon. Ei halunnut. Mihinkäs sitä ihminen kotoaan lähtisi.
Mummon valinta oli mummon valinta ja sen mukaan elettiin ja autettiin. Pelkkää auringonpaistetta ei yhteiselo tietenkään aina ollut. Viimeisinä vuosikymmeninä kuulo ja näkö alkoi heikentyä ja yölliset kompuroinnit aiheuttivat sydämentykytyksiä puolin ja toisin. Samoin muisti alkoi hieman prakaamaan ja osittain varmasti huonon kuulonkin vuoksi tuli väärinymmärryksiä. Kaikesta huolimatta elämää järjesteltiin aina niin, että mummo tuli hoidetuksi.
Tänä päivänä omat vanhempani auttavat meitä lapsia lastenlasten, koirien ja kodinhoidossa parhaan kykynsä mukaan. Apuun voi aina luottaa. Niinpä minusta on aivan luonnollista suunnitella mieheni kanssa taloprojektia, jossa huomioimaan myös vanhempiemme mahdollista tarvetta asua kanssamme.
Hyvä hoito on siis mielestäni todellakin arvovalinta, ja kaikilla arvoilla ja valinnoilla on hintansa. Kysymys vain kuuluu, että minkä hinnan sinä olet valinnoistasi valmis maksamaan?
Eilen osallistuin Kauppakamarien ja Taloudellisen Tiedotustoimiston vaalikiertueelle ”Tykkää hyvinvoinnista!”. Kiertueella nostetaan esiin asiaa erityisesti taloudesta, nuorista ja heidän hyvinvoinnistaan.
Puheenvuoroissa sivuttiin työelämän ja koulutuksen murrosta, vastuullisuutta liiketoiminnassa sekä sukupuolten tasa-arvoa. Päällimäisenä ajatuksena – tai pitäisikö sanoa tunteena – jäi päähäni pyörimään vanhemmuuden rooli. Koen yhteiskuntamme hukanneen vanhemmuuden roolin ja vastuun. Tai korjaan – koen vanhempien hukanneen vanhemmuutensa ja vastuunsa. En tiedä, mikä yhteiskunnassamme on mennyt rikki ja missä kohtaa hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt itselleen karhunpalveluksen.
Meillä on asiat mukama niin pirun huonosti, että pahoinvointi sen kuin lisääntyy. Nuoret ovat erityisen hukassa, vanhukset laitostetaan ja työelämä on muka niin hektistä ja heikosti palkattua, että harva selviää täyspäisenä viikosta toiseen.
Samaan aikaan meillä on enemmän taloudellisia mahdollisuuksia kuin koskaan aikaisemmin. Maailma alkaa kännykän ruudulta. Mikä meitä siis traumatisoi? Oma näkemykseni on, että vastuun ja yhteisöllisyyden puute. Uskon, että meillä on kaikilla samanlaiset mahdollisuudet onnistua elämässämme, jos vain saamme edes jonkinlaisen vastuunkannon mallin kotoamme. Jos meihin uskotaan ja luotetaan – sekä annetaan mahdollisuus yrittää ja epäonnistua – sillä samalla annetaan myös mahdollisuus onnistua. Velttous ja tekemättömyys synnyttävät uskonpuutetta. Uskonpuutteessa etsimme ulkopuolelta syitä omaan epätyydyttävään tilaamme, vaikka tosiasiassa meillä on kaikilla avaimet onneen omissa käsissämme. Onni ei tarkoita kylän komeinta autoa tai paksuinta lompsaa, vaan sisäistä rauhaa, tyytyväisyyttä omaan elämäämme, kokemusta merkityksellisyydestä ja siitä, että olemme itse ohjaksissa.
Elämässä tulee aina tilanteita, jotka ovat epäoikeudenmukaisia tai vaikeuksia, jotka saapuvat pyytämättä ja yllättäen. Vaihtoehtoina on jäädä tuleen makaamaan ja etsimään syyllisiä tai nousta, hyväksyä tilanne ja elää tilanteen vaatimalla tavalla, sopeuttaa omat suunnitelmansa.
Muutamia kysymyksiä:
Kenen vastuulla on lasten & nuorten sosiaalisen median käyttö?
Kenen vastuulla on opettaa lapsille ja nuorille työelämätaitoja, kuten tervehtiminen, työaikojen noudattaminen, ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan, sosiaalisten tilanteiden taidot?
Kenen vastuulla on opettaa, että sääntöjä ja lakeja on kunnioitettava? Kenen vastuulla on opettaa, että sääntöjen, lakien ja sopimusten rikkomisesta on seurauksia?
Kenen vastuulla on opettaa kunnioittava käytös kaikkia kanssaihmisiä kohtaan?
Kenen vastuulla on opettaa lapselle, että vastoinkäymiset eivät kerro ihmisen arvosta ihmisenä?
Kenen vastuulla on opettaa, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja vaikka emme olisi samaa mieltä, tulee kaikkia kunnioittaa?
Kenen vastuulla on opettaa, että kukaan ihminen ei ole täydellinen, vaan arvokas ja rakastettava juuri sellaisena kuin on, eikä tekojensa tähden?
Jos meillä yhteiskunnassa vanhemmuus olisi raiteillaan, olisi moni muukin asia paremmalla tolalla.
Sanotaan, että aikaamme ja päätöksentekoamme vaivaa historiattomuus, emmekä muista päätöksenteossa tai arvioinnessa katsoa muutamaa vuotta kauemmas. Sen vuoksi haluan kuvata keskisuomalaisen yrittäjyyden ja yhteistyön kehittymistä, tosin täysin omasta, subjektiivisesta, näkökulmastani. Haluan kertoa, mistä minusta keskisuomalaisesssa yhteistyössä on kyse – ja keitä meidän on siitä kiittäminen.
Viime perjantaina (18.1.) oli Kasvu Open -ilmiön ilta. Kasvu Openin joukkue oli järjestänyt iloisen juhlatilaisuuden, jossa juhlittiin syksyllä myönnettyjä palkintoja (Tasavallan Presidentin myöntämä kansainvälityspalkinto ja European Entreprise Promotion Award), mutta ennen kaikkea illassa oli kyse Kasvu Openin voimakaksikon, toimitusjohtaja Uljas Valkeisen ja tuomariston puheenjohtajan Seppo Sneckin lämminhenkisistä läksiäisistä, kun herrat siirtyvät Kasvu Openista ”eläkkeelle”.
Itse näen Kasvu Openin keskisuomalaisen yhteistyön ja luottamuksellisuuden evoluutiona ja jatkumona sille yrittämisen ja yritteliäisyyden liekittämiselle, joka sai alkunsa Y4-hankkeena vuoden 2004-2005 tienoilla. (Välihuomiona mainittakoon, että itse paluumuutin Keuruulle 2010 ja olin aivan pihalla Keski-Suomen kuvioista). Itse kuulin Y4-hankkeesta osallistuessani Yritysten Taitava Keski-Suomi -hankkeeseen, niin asiakkaana kuin ohjausryhmänkin jäsenenä vuonna 2010.
Kun 2010 aloin aktiivisesti verkostoitumaan keskisuomalaiseen yrityselämään, osallistuin niin Keurusseudun yritttäjien, Keski-Suomen Yrittäjien ja Kauppakamarinkin toimintaan. Kuuntelin tarkalla korvalla, missä meillä Keski-Suomessa mennään ja opin paljon. Olen saanut tavata ja kuunnella intohimoisia yrittäjiä, jotka sydämessään tuntevat, järjellään tietävät sekä toiminnallaan osoittavat yrittäjyyden voimaa, intohimoa ja mahdollisuuksia hyvinvoinnin rakentajina. Y4-hankekin vaatii aikanaan rohkeutta, uskoa ja luottamusta syntyäkseen ja menestyäkseen. Olen kuullut lukuisia tarinoita, joissa on mainittu niin teollisuusneuvos Jorma Nokkala kuin yrittäjäneuvos Kyösti Saarimäkikin henkilöinä, jotka todellakin halusivat vahvistaa yrittäjyyttä Keski-Suomessa.
Voittoisaa Y4-toimintamallia seurasi Yritysten Taitava Keski-Suomi -hanke. Vuonna 2008 alkanut talouden romahdus kirkasti tarpeen yritysten kehittämiseksi uudenlaisella otteella. Keski-Suomen kauppakamari ja Keski-Suomen Yrittäjät kokosivat voimansa julkisten toimijoiden kanssa ja EU-rahoituksen avulla palkattiin osaamispäälliköitä, jotka matkasivat vuosien ajan ympäri Keski-Suomea sparraten yrityksiä kasvun ja kehittymisen haasteissa. Noihin osaamispäälliköihin lukeutuvat mm Sanna-Mari Hynninen, Keski-Suomen Yrittäjien nykyinen toimitusjohtaja, sekä Kasvun Roihu Oy:n perustaneet Matti Härkönen ja Nina Rautiainen. Kasvun Roihun intohimoa on kiittäminen myös Kasvu Openin kehityskaaresta. Vuoden alustahan Nina on aloittanut Hippos2020-hankkeen projektipäällikkönä.
Kasvu Openissa toteutettava toimintamalli sparrauksesta on syntynyt Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa, jota kauppakorkeakoulu ja kauppakamari yhdessä pilotoivat ja kehittivät. Kun malli oli saatu toimivaksi ja Kasvu Open -sparrauskilpailu kasvoi koko Suomen laajuiseksi kilpailuksi, synnytti Keski-Suomen Kauppakamari voittoa tuottamaton Kasvu Open Oy:n yhdessä kumppaneidensa kanssa.
Kasvu Openin juuret ovat siis syvällä keskisuomalaisessa tahdossa kasvaa, kehittyä ja edistää yrittäjyyttä.
Y4-termein:
“yrittäjyys ylös yhteiskunnassa yhteistyöllä”
Kasvu Openin menestys on siis vahvaa jatkumoa yrittäjyyden eteen Keski-Suomessa tehdylle työlle, joka on kasvanut kehittämään koko Suomea.
Olen pohtinut niitä syitä, minkä vuoksi tämän kaltainen yhteistyö on kehittynyt. Uskon siihen olevan syynä: tahdon, uskon, rohkeuden ja luottamuksellisuuden. On vaadittu henkilöitä, joilla on riittävä tahto muuttavaan voimaan. Henkilöitä, kuten Jorma Nokkala. On vaadittu keskinäistä uskoa ja rohkeutta lähteä mukaan. Ja on haluttu edistää koko maakunnan yhteistä hyvää. Aluksi sitä vaadittiin Y4-toimintaan, sitten YTKS:een, sitten Kasvu Openiin. Kyösti Saarimäki ja Tuulikirsikka Pirttiaho yrittäjien piireissä. Kauppakamarissa Uljas Valkeinen ei ole kaihtanut haasteita, vaan on kerta toisensa jälkeen pistänyt uransa likoon uskomansa asian puolesta. Seppo Sneck ja usea muu keskisuomalainen sijoittaja on laittanut aikansa, osaamisensa, verkostonsa ja kasvonsa peliin mukaan. Matti ja Nina: intohimoa, uskallusta ja yrittäjyyden riskit.
Keskeistä on mielestäni ymmärtää ja muistaa, etteivät mitkään kehityshankkeet synny tyhjiössä. Ne vaativat aina luottamuksellisia verkostoja. Kun teemme yhdessä töitä ja vahvistamme luottamuksellisuutta yhteyksissämme, luomme myös mahdollisuuksia poikkeuksille kokeiluille ja tavoitteille. Luottamukselliset verkostot ovat pääomaa, jota vaikea mitata, arvioida tai arvottaa – ja samalla se on kuitenkin useimmiten edellytys menestykselle.
Meillä on Keski-Suomessa ollut etuoikeus saada nauttia näiden rohkeiden (ja monien muiden ekosysteemissä mukana olevien) ihmisten panostuksesta Keski-Suomen eteen. Toivon vain, että näemme ja muistamme koko polun, sillä se on kuvaus määrätietoisesta työstä Keski-Suomen ja yrittäjyyden eteen, jotta meillä olisi Suomen yrittäjyyspääkaupunki ja todellinen kasvun maakunta. Koska kasvu kuuluu kaikille.
Kiitos siis tähän asti Nokkalan Jorma, Saarimäen Kyösti, Uljas Egyptiläinen, Sneppo, The Wind, Sanna-Mari, Roihutartar ja Härkös-Matti. Matka jatkuu, sillä tekemistä riittää!
Syntyvyyden lasku huolettaa meitä kaikkia. Kai? Ainakin se huolettaa hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjasta kiinnostuneita. Miten lisäämme syntyvyyttä? Vai pitääkö syntyvyyttä lisätä? Globaalistikin syntyvyys on laskussa, mutta alueelliset erot ovat huomattavia.
Naisena, synnytysikäisenä ja lapsettomana, koen yhteiskunnallisen keskustelun hieman ahdistavana, painostavana ja monilta osin melko syyttävänäkin. Lapsiensaaminen ja perhesuunnittelu ovat erittäin henkilökohtaisia ja yksityisiä asioita, joiden valinnanvapauden eteen on tehty vuosikymmeniä (tai vuosisatoja) töitä. Tämä ei vain tunnu keskusteluissa nousevan esiin. Väestöliitto on kuitenkin pyrkinyt muistuttamaan, että lisääntymisoikeudet ovat ihmisoikeuksia, joiden toteuminen on merkittävä saavutus yhteiskuntajärjestelmässä. YK:n Kestävän kehityksen Agenda 2030 tavoite 5.6 Sukupuolten tasa-arvosta määrittää lisääntymisoikeuksia:Taata yhtäläiset mahdollisuudet seksuaali- ja lisääntymisterveyteen sekä lisääntymisoikeudet kansainvälisen väestö- ja kehityskonferenssin toimintaohjelman ja Pekingin toimintaohjelman sekä niiden arviointikonferenssien päätösasiakirjojen mukaisesti sovitulla tavalla.
Keskustelussa ääneen pääsevät kaikki eri elämän osa-alueiden äänitorvet, joiden keskeinen viesti on, että kolmekymppinen nainen on ”unohtanut” tehdä lapsia. En ole tavannut yhtäkään länsimaalaista yli 20-vuotiasta naista elämässäni, joka ei olisi tietoinen biologisista tosiasioista lapsienhankinnan suhteen. Kukaan ei unohdu uraputkeen, opiskelijaelämään tai intohimoiseen harrastamiseen, niin, ettei muistaisi lastenhankintaa. Sen sijaan tiedän paljon naisia, joilla on takanaan epäonnistuneita parisuhteita, jotka ovat päättyneet lapsettomina parhaassa hedelmällisyysiässä. Syitä lapsettomuuteen on lukuisia. Kumppania ei löydy, erot ovat traumatisoineet ja usko parisuhteisiin on koetuksella, kumppanin kanssa elämäntilanteet eroavat vaikkapa ikäeron vuoksi, raskaudet keskeytyvät, työelämässä etsitään vakautta, oma tai kumppanin terveystilanne on haastava, ympäristön tila ahdistaa. Vain muutamia syitä mainitakseni. Olen itsekin eronnut 32-vuotiaana avioliitosta. Ei siinä tarvitse Einstein olla ymmärtääkseen, että lapsiluku tulee kohdallani jäämään lähes 100 % varmuudella alle kolmeen, todennäköisen lapsiluvun ollessa 0-2 välillä. Nyt 38-vuotiaana tuo luku on edelleen nolla.
Mielestäni meidän pitäisi hyväksyä naisten asemassa tapahtunut muutos:
1) valinnanvapaus ja lisääntymisoikeudet tarkoittavat myös valittua lapsettomuutta 2) lastenhankinnan keski-ikä on noussut
Voimme tukea heitä, jotka ovat valinnan tehneet lapsienhankinnasta, mutta samaan aikaan meidän tulee olla ylpeitä myös siitä, että suomalainen nainen on useimmiten siinä onnekkaassa asemassa, että hänellä on valinnanvapaus ja häneen on ladattu muitakin odotusarvoisia rooleja kuin äitiys.
Tämän päivän Kaupppalehden (ti 8.1.2019) pääkirjoituksessa otetaan kantaa kaivoslakiin. Viime päivinä mediassa velloneista kirjoituksista ja kannanotoista on jäänyt mielikuva, että laki mahdollistaa Suomen maaperän rikkauksien ryöstämisen. Aihe itselleni hankala ja olen yrittänyt malttaa asian tiimoilta mieleni ja saada selvyyttä, missä on prosessin heikoin lenkki.
On selvää, että tarvitsemme jalometalleja, mikäli jatkossakin aiomme käyttää vaikkapa akkuja vaativia laitteita. Itse ajelen hybridillä, joten olisi hurskatelua väittää muuta. Tähän mennessä olemme suurelta osin ulkoistaneet omien kulutustottumustemme ympäristövaikutukset kolmansiin maihin, kuten Kongon demokraattiseen tasavaltaan. (MT 21.2.2018).
Kauppalehden pääkirjoitus muistuttaa myös, että kaivosteollisuuden liikevaihto Suomessa on pari miljardia euroa ja suorat työllisyysvaikutukset ovat 5500 henkeä, epäsuorat n. 13 000 henkeä. Kaivosteollisuudella on merkitystä jopa kaltaiselleni huopakauppiaalle.
Mikä kaivoslaissa ja lupakäytänteissä sitten mättää? Lähtökohtainen ongelma on tietysti liiketoiminnan määräaikaisuus. Luonnonvarat ehtyvät muutamissa vuosikymmenissä, mutta ne jättävät jälkeensä tuhon, josta luonto ei kykene palautumaan, eikä ihminen luontoa ennallistamaan. Luonnon kannalta ei tosin liene merkitystä, onko tasapainoa ravisuttava muutos kaivamalla tyhjentämistä vai rakennuksia, teitä, viemäriverkostoja tai muuta ihmisen rakentamaa infraa. Meille ihmiselle ero on tietysti merkittävä.
Olen hyvin huolestuneena suorannut ja kuunnellut ”valtaajien” lobbausta virkamiesten ja päättäjien suuntaan. Olen kuullut kokemuksia niin Ylläksen kuin Kuusamonkin alueen toiminnasta – ja nämä käytännöt osoittavat melkoista röyhkeyttä ja kunnioittamattomuutta paikallisidentiteetille. On päivänselvää, että etenkin keskeisillä matkailu- ja luontokohdealueilla kaivosteollisuus on uhka, jossa vastakkain ovat kotiseudun ainutkertaisuus, matkailun tulevaisuus ja kertakäyttöinen teollisuus, näin kärjistäen. Kaivosteollisuus ei ole ainoa elinkeino, jossa on potentiaalia. Näillä mainituilla pohjoisen ja Koillismaan alueilla matkailun potentiaali on kiistaton, mutta se pohjautuu puhtaaseen luontoon.
Järkytys oli monelle myös varmasti suuri, kun Oriveden kaivoksen jäteongelma levittäyi otsikoihin ja asenne nykyomistajalla oli ”ne oli jo siellä, kun me ostettiin tämä”. Kovaa on peli, kun on varaa jättää jäljet siivoamatta. Olenhan itsekin ostanut vanhan teollisuuskiinteistön, mutta olen kyllä ymmärtänyt ostaneeni sen ihan menneine rasitteineen.
Tarvitaanko kaivosteollisuutta? Tarvitaan. Pitääkö kaivoslakia siis päivittää? Pitää. Otan tämän vielä tarkempaan tarkasteluun toisessa kirjoituksessa. Varmuudella voin jo tässä vaiheessa sanoa, että toimintamalleja ja asenteita tulee päivittää. Avoimuutta on lisättävä luonnonvarojen hyödyntämiseksi tehdyistä suunnitelmista. Viisautta on myöntää tehtyjen päätösten ei-toivovut seuraukset. Rohkeutta on muuttaa suuntaa.
Keski-Suomen maaseutu tarvitsee modernin äänenkannattajan eduskuntaan.
Haluan olla viemässä näkemystä ja ymmärrystä päätöksentekoon maaseutukaupunkien elinvoimaisuuden edellytyksistä, yrittäyyden monimuotoisuudesta ja varmistaa, että kasvun ja kehittymisen mahdollisuudet toteutuvat myös kaupunkikeskusten ulkopuolella.
Minulle on tärkeää turvata yrittäjyyden ja terveen kilpailun toteutumista yhteiskunnassamme. Näen myös sukupuolien tasa-arvon tärkeänä arvona. Sukupuolten tasa-arvon toteutuminen Suomessa 2020-luvulla tarvitsee mm. naisille ehjempiä uria työmarkkinoilla ja nuorille miehille opiskelu- ja työpaikkoja, merkityksellisyyttä elämään.
Paluumuuttoni jälkeen 2010 olen tarkkaillut keskisuomalaista elämää ja osallistunut aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen vahvan maakuntakeskuksen kannattaja, vaikkakin näen selvän tarpeen edustuksellisuudelle, jossa nähdään koko maakunnan etu ja myös tasavertainen kohtelu arvokkaaksi. Vaikka se joskus tarkoittaisikin suurimman edunsaajan näennäistä myöntymistä pienempään osaan kakusta. Ilman myönntyksiä on kasvava riski ajautua vastakkainasetteluun, jossa jokainen nurkka pitää kiinni omistaan.
Sen vuoksi tarvitsemme eduskuntaan kaltaiseni rohkean kansanedustajan, jonka intohimona on Keski-Suomi.
